Talven taitoksia – "Jos uskomme elämään kuin lapset ja eläimet, merkitsevät lumienkelinkuvat hengen riemastusta, spontaania rakkautta ja halua suojella luontoa"

Tämän kirjoituksen lukijalta ei edellytetä trenditietoa ja ostotehoa. Ei tarvitse löytyä G5-kuvaominaisuksia ja älykästä puheaikaa. Ei ole väliksi ahmia parasta kevytmakupalaa; ei edes vaihtaa autoa ja vitamiinimerkkiä. Voi olla pohtimatta etelänmatkaa ja päivittämättä tosiruudun onnenkisaa.

Elämä on elämistä eikä suorittamista varten. Sitä minä riepu en meinaa tajuta, niin kuin ei moni muukaan. Eläimet valistavat meitä joskus, kuten kirjoitukseni lopussa jänis, symbolieläin, voimaeläin, eläväinen.

Jos siis tahdot, voit kaiken kuluttamisen lomassa nähdä ulkona luonnon ja samalla vilkaista mielesi maisemaa.

Lokakuu heijastaa ajatusten alakuloa. Olkoon niin. Luonnon oikukkaita tarkoituksia emme tiedä lainkaan tarkasti. Kuitenkin niihin sisältyy jokin kuin paradoksi, joka kuuluu perimmäisiin tunteisiin, alkuvaistoihin. Näillä taas on aina vastakohtansa; päivällä yö, talvella kesä ja hämärällä syksyllä valoisa kevät. Ilman tummetessa ympäristö valmistautuu vuodenaikaan kuin mieltä uudistavaan muutokseen.

Niinpä talvi kohta valaisee. Lumi luo taidetta, tähtikiteiden universumin, maan ja veden suojan. Lumessa säkenöi helmiä, eläinten jälkiä, latuja, unta, vuosituhathistoria ja jatkuvuus. Ei aikaakaan, kun Aurinko on nouseva taas korkeammalle, uuden tunteen koitto.

Jos pian kellahdan lumeen kuin eläin tai enkeli, kertokoon se vaikutelmasta, joka ei tahdo alistua ilmastonmuutokseen ja perikadon merkkeihin. Lisäksi se on ajaton inhimillinen kosketus ja sellaisena nykyistä kulutusaikaa viisaampi.

Silloin kun, jaksamisemme mukaan kukin, toimimme paremman tulevaisuuden hyväksi, meidän sopii – jopa myös yhteiskuntien ja ihmiskunnan puolesta – heittäytyä lumeen joskus. Luojan syliin kiepsahdamme. Jos uskomme elämään kuin lapset ja eläimet, merkitsevät lumienkelinkuvat hengen riemastusta, spontaania rakkautta ja halua suojella luontoa.

Kunpa hopun johtajat ja rahaoperaattorit osaisivat pulikoida hangessa, selvin päin ja pelkästä ilosta, että ei tarvitse ojentaa solmiota ja että yhä tulee lunta. Ja että maa, vesi ja eläimet tuottavat ravinnon, josta ilman päätöntä ahneutta riittäisi joka ikiselle.

Muuan G4:n hitauteen äksyyntynyt miekkonen viskasi puhelimen metsänrajaan. Laite osui syysunisen lehtipuun runkoon. Kolahti vaimeasti.

Äijä ärjyi ja kirosi. Kömpi autoon ja kaahasi päin kaupunkia. Tuttu jänis säikähti tätä tapausta metsän pimentoon, kunnes palasi puun luo. Pysähtyi ja tapitti valppaana minua samalla kun oma älyni alkoi hälyttää.

Annoin taskun olla vastaamatta. Kerroin alakulostani jänikselle. Eläinhän kuulee kaikkea luontoa, ja jänön katse osaa haastella syvämietteisiä paradokseja.

Te ihmiset, se sanoi. Mykistys ja mekastus. Ei kukaan muu olio voisi ikinä painaa korvaansa mihinkään niin ympäristöä näkemättömään kuin te. Silti olette luotuja ja arvokkaita.

Noinko aistit viipottaen virkkoi arka vemmelkoipi. Kännykkä ei häirinnyt, kun ääneti jussin kanssa juteltiin ja tarkkailtiin. Tuuli humisi tähtien alla.

Jätin huolet taskuun. Kävelin hiljalleen kohti kaupunkia. Vasta hetken päästä muistin tv:ssä parhaillaan valehdeltavan, että osaavilla olisi G5:n ostaessaan kyllin yllin puheaikaa ja siksi trendiä tulevaisuudessa!

Kirjoittaja on kirjailija ja vapaa toimittaja.

Mitä tunnetta artikkeli sinussa herättää? Ilmaisemalla tunteesi näet toisten reaktiot.