"Välillä toivon jäitä hattuun tälle ihmiskunnalle"

Työmatka pitkin ja poikin itäistä Afrikkaa alkoi olla loppusuoralla. Viimeisimmän viikon olin viettänyt Burundissa, tuossa Ruandan, Kongon ja Tansanian sylissä lepäävässä, peukalonkynnen kokoisessa maassa, joka tilastojen mukaan on yksi maailman köyhimmistä.

Vehreä ja kaunis maa kätkee suojiinsa aliravittuja lapsia ja sisällissodasta toipuvia heimoja. Koska Burundin pääkaupungin lentokenttä on kuin Varpaisjärven Esson baari sekä lupsakkaan tunnelman, mutta myös kokonsa puolesta, jouduin siirtymään isommalle kentälle, jos mielin päästä kohti Eurooppaa. Järkevin yhteys löytyi naapurimaan Ruandan pääkaupungin kautta, jonne matkasin pienellä koneella kurkkien alapuolella olevia kauniita vuoristomaisemia.

Ruandan pääkaupunki Kigali on nykyisin melkoinen liike-elämän keskus. Se näkyi myös lentokentällä. Ihmettelin hurjan pitkiä jonoja ja huomasin, että ennen kuin pääsen edes passiani näyttämään, joudun terveystarkastukseen. Näillä seuduilla se ei ole mikään ihme, sillä lähistöllä riehuva tappava verenvuotokuume Ebola on lisännyt tarkastuksia, käsienpesupisteitä ja varovaisuutta.

Kasvomaskiin, suoja-asuun ja hanskoihin sonnustautunut virkailija aloitti kysymyspatteriston kuumeenmittauksen jälkeen. Nuhaa – ei, kurkkukipua ei, hengenahdistusta – ei. Korona-alueella matkustamista – ei! Ebola-uhka olikin vaihtunut Aasiassa jylläävään Koronaan!

Ensimmäinen uutinen korona-viruksesta oli sattunut silmiini vajaa viikko sitten, jolloin tautia alettiin Kiinassa ihmetellä. Mutta että täällä oli jo tällaiset varotoimet! Lentokentällä työskentelevät olivat kaikki suojanneet itsensä maskeilla, ja suurin osa myös hansikkailla.

Koska itselläni odotteluaikaa oli tuntitolkulla, menin kahville. Pian vierelleni tuli tarjoilija, joka kuullessaan, että matkustan Turkin kautta kohti kotia, poistui ja tuli pian takaisin tuoden kolme suusuojaa tarjottimella. Koronan varalta. Katsoin ympärilleni, ja huomasin suurimmalla osalla matkustajista maskin naamalla.

Lensimme yön yli halki Afrikan mantereen kohti Turkkia. Istanbulin kentälle saavuttuani odotin terveystarkistuksia, mutta hämmästys olikin melkoinen – tuo Aasian, Afrikan ja Euroopan solmukohtana toimiva kenttä kuhisi ihmisiä niin kuin aina ennenkin, ja koronasta ei näkynyt jälkeäkään. Ei tarkastuksia, ei varoituksia, ei suusuojia.

Pääsin kotiin tänne lumen keskelle, ja korona näkyy kyllä uutisissa. Samalla, kun olemme huolissamme tartunnasta ja taudin vauhdikkaasta leviämisestä, maailmalla kuolee ihmisiä sairauksiin, jotka olisivat helposti estettävissä lääkityksen tai hygienian keinoin. Perusripuli tappaa puolisen miljoonaa alle 5-vuotiasta lasta vuosittain. Hyttysten levittämä malaria sairastuttaa vuosittain runsaat 200 miljoonaa ihmistä, aiheuttaen 400 000 kuolemaa, joista kolme neljäsosaa alle 5-vuotiaita. Kuolemista 90 prosenttia on kaukana silmistämme, Afrikassa.

Hysterian saa aikaan helposti, vaikkapa sitten kärräämällä maskeja lentokentällä. Jokainen aivastus oli sen jälkeen uhka. Kaikki uusi, usein median kautta lähelle tuleva aiheuttaa helposti kohua ja ylilyöntejä. Kenellekään en koronaa enkä muutakaan tautia toivo, enkä niiden riskejä vähättele – mutta välillä toivon jäitä hattuun tälle ihmiskunnalle.

Kirjoittaja on kotoisin Lapinlahdelta, ja hän työskentelee lähetys- ja kehitysyhteistyöjärjestö Fidassa vaikuttamistyön asiantuntijana.

Mitä tunnetta artikkeli sinussa herättää? Ilmaisemalla tunteesi näet toisten reaktiot.