Viisivuotiaana söin salaa joulukalenterin suklaat jo 1. päivänä – sitten äiti keksi luovan ratkaisun

Kun lähden iltakävelylle markettiin marraskuun ensimmäisellä viikolla, voin huomata, että joulu on taas! Jos kävisin kävelyllä useammin kuin kerran puolessa vuodessa, olisin huomannut sen ehkä jo syyskuussa.

Onko ihmisillä menossa jälleen vuosittainen kilpailu rumimmista jouluvaloista? Tai siitä, kuka ne ripustaa ensimmäisenä? Kas kun en kävelymatkani aikana huomannut ketään tekemässä lumienkeleitä hangessa. Hetken tosin luulin niin, mutta lähemmin tarkasteltuna hän olikin alan mies, joka vain konttasi pusikosta Lasol-pulloaan.

En osaa vielä kolmekymppisenäkään päättää, kumpi oli 20 vuotta sitten vuoden paras päivä: jouluaatto vai syntymäpäiväni. Molempina sai rahaa ja lahjoja. Nyt kun asiaa tuumin tarkemmin, ehkä synttärit. Täytekakku on parempaa kuin paskassa kylpevän viattoman eläimen hanurin puolikas. Vaikka sen sitten kuorruttaisi hienolla ranskalaisella sinapilla.

Äitini tekemää mansikkakakkua kun ei voita mikään.

 

Joulumieli. Mitä se on? Tätä kysymystä olen pohtinut. Onko se sitä, että kuunnellaan sinällään loistavan Vesa-Matti Loirin synkkää tulkintaa upeasta Varpunen jouluaamuna -kappaleesta.

Kai sen siemenen voi hakea muulloinkin kuin jouluna. Onko se sitä, että odotetaan liimantuoksuista pukkia ja sitten pakotetaan suvun tarhaikäiset itkien pukin polvelle?

Vai onko se kenties sitä, että koristellaan kuusi kimpassa, rakennetaan piparkakkutalo ja paistetaan pipareita perheen kesken.

 

Olen minä niitäkin koittanut. Kuusi koristeltiin oikein vanhan ajan tähtisädetikkujen kera, jotka sitten lopulta polttivat reiät vuokra-asuntomme muovilattiaan. Piparkakkutalosta tuli upea, mutta juuri kun olin nappaamassa siitä kuvaa, se sortui kymmeniksi paloiksi.

Pipareitakin olen paistanut. Jopa siinä määrin, että ne unohtuivat uuniin, ja rivitalollinen asukkaita joutui evakuoitumaan palohälytyksen takia.

 

Monille ei tule yllätyksenä, että olen perso makealle. Jo 5-vuotiaana söin salaa kaikki joulukalenterin suklaat joulukuun 1. päivä. Myös sisarusten. Onneksi äiti keksi luovan ratkaisun. Seuraavaksi jouluksi hän osti minulle kuvakalenterin. Mikäpä sitä 6-vuotiaana ilahduttaisi enemmän heti aamusta kuin kuva enkelistä tai joulutortusta?

Itse ajattelin olla myös luova ja ostaa tänä vuonna jokaiselle sukulaiselle lahjaksi konvehtirasian. Laktoosi-intoleranssista kärsiville ostan arvan. Ehkäpä raaputan sen myös etukäteen ja säästän sukulaisteni vaivan.

 

Joku saattaa taas luulla, että Koljosen aamumuroihin on virtsattu. Ei ole. En edes syö aamumuroja. Minusta joulu on vain menettänyt kaikesta kauneudestaan huolimatta merkityksensä. Siitä on tullut kaupallinen.

Nyt en odota paketteja. En edes kirjekuoria, vaikka persaukinen olenkin. Tuskin paistan pipareita, enkä ajatellut viettää kinkunvalvojaisia, saati edes syödä sikaa. Ehkäpä en tänäkään vuonna saa raahattua itseäni kirkkoon, vaikka haluaisin. Jotenkin se ajatus pelottaa.

Mutta kynttilän ajattelin sytyttää. Tuijottaa sen kauniisti lepattavaa liekkiä ja ajatella läheisiäni. Etenkin heitä kahta, jotka tänä vuonna nukkuivat pois. Heitä, joita en ehtinyt edes hyvästelemään.

Siinä on minusta joulun taika. Läheisissä ja heidän muistamisessaan.

Kirjoittaja on urheilumaailmasta kiinnostunut ex-ammattijalkapalloilija, nykyinen PK-37:n edustusjoukkueen päävalmentaja.