Yhteiskuntamme on rakennettu sille ajatukselle, että me olemme pohjimmiltaan erillisiä – sille ei ole tieteellistä pohjaa

Kun ikää tulee lähemmäs 40 sitä alkaa höprehtimään kaikenlaista. Torstaina aamuyöllä pohdiskelin, onko murrosikä vain biologista vai, onko sen repivyydellä tekemistä enemmän nyky-yhteiskunnan kanssa.

 

Murrosikä on aikaa, jolloin nuori alkaa muodostaa lopullisesti käsitystä erillisestä minästä. Länsimainen ajattelu perustuu vahvasti siihen, että sellainen on olemassa. On ollut erityisen kiinnostavaa lukea parina viime vuotena tutkimuksia, joiden mukaan ajatukselle ei ole tieteellistä pohjaa.

 

Minä tai ego on paljastunut eräänlaiseksi mielen rakennelmaksi, joka koostuu ajatuksista ja ehdollistumista. Se on kerroksia toisensa perään, pohjalla ei mitään. Egoa tai minää ei löydy aivoista tai psyykkeestä.

Silti koko yhteiskuntamme ja länsimainen ajattelu on perustettu sille, että me olemme pohjimmiltaan erillisiä. Yhteiskuntamme on ääri-individualistinen ja egoistinen.

Kuuluisa fyysikko Albert Einstein esitti jo 1900-luvun alussa, että kaikki on pohjimmiltaan energiaa. Sen määrä ei muutu, mutta se muuttaa olomuotoaan. Vasta 2000-luvulla on alettu ymmärtää, mitä se tarkoittaa. Me olemme kaikki yhtä. Itämaisessa ajattelussa tämä on tiedetty tuhansia tuhansia vuosia.

 

Palataan murrosiän pohtimiseen. Murrosikä on aika, jolloin nuoret rakentavat erillistä minää.

Muista erillinen minä on jossain määrin välttämätöntä, jotta maailmassa selviytyy. Jotta ei tule pahoinpidellyksi tai hyväksikäytetyksi, pitää osata pitää puoliaan. Ego on luonnon loistava kuviteltu suojakeino, mutta se on myös muuri. Liian vahvana se tappaa ihmisten välisen yhteyden ja ihmisen yhteyden itseensä.

Millainen maailma olisi, jos emme opettaisi lapsillemme erillisyyttä? Entä jos opettaisimme lapsillemme, että pohjimmiltaan kaikki on yhtä, kuten se nykytieteen mukaan on. Millainen yhteiskunta muodostuisi siltä pohjalta?

Minä aloin opettelemaan omien tunteiden käsittelyä 37-vuotiaana. Sitä ennen heijastelin vain omaa hyvää tai pahaa oloani muihin. Ajattelin, että vika on muissa, kun se oli lopulta omissa ajatuksissani, ja siinä, että en osannut kohdata omaa riittämättömyyden kokemustani. Nyt olen sitä kaksi-kolme vuotta opetellut ja elämästä on tullut syvempää ja merkityksellisempää.

Joka voisi sanoa, että maailma ja tietoisuus on avautunut uudella tavalla ja tekee sitä koko ajan.

 

Tätä viisautta koetan opettaa lapsilleni. Vanhin on murrosiässä. On jopa hämmentävää huomata, mistä murrosiän muuri ja tuska syntyy. Siitä, että ei kohtaa ja koe tunteita ja päästä niitä sen jälkeen vapaaksi. Miksi elämän tärkeintä asiaa - tunteiden käsittelyä - ei opeteta kouluissa?

Onneksi minä voin sitä lapselleni opettaa. Näen, kuinka murrosikäisemme kukoistaa, kun hän oppii kohtaamaan tunteitaan jo nuorena poikana.

Hän tekee sitä, mitä minä tein elämässäni vasta 26 vuotta myöhemmin. Jossain määrin hän on jo nyt kypsempi kuin minä aikuisiällä.

Se nostaa pintaa syvää kunnioitusta ja valtavaa toivoa. Mikä voima nuorissa onkaan, kun osaamme heitä oikein opettaa.
 

Kirjoittaja on Iisalmen Sanomien päätoimittaja.

Mitä tunnetta artikkeli sinussa herättää? Ilmaisemalla tunteesi näet toisten reaktiot.