YLIÖ MENOSSA TIISTAISEEN 18.7. Naisten vuosi politiikassa

Kuulin miesporukan keskustelun, jossa he arvioivat nousevien naispoliitikkojen habitusta ikään kuin täydennyksenä viime viikon naurettavalle Jääprinsessa-aiheiselle some-kohulle.

Vihreiden johtoon valittu Maria Ohisalo on heidän mielestään liian totinen ja kalpea. Asiaosaamista ei arvioitu.

Joutavanpäiväinen keskustelu, mutta paljon kertova. Rehellisyyden nimissä on myönnettävä, että myös me naiset osaamme tämän lajin ja tässäkin monipuolisemmin – arvostelemmehan usein erikoisin perustein sekä miehiä että naisia.

Nyt kuitenkin on politiikassa napakoitten naisten vuosi. Eduskuntaan pääsi naisia enemmän kuin koskaan ja heitä on koko joukosta jopa 46 prosenttia. Naisministereitä on miespuolisia enemmän, 11.

Jos ajattelee poliittista kenttää vasemmalta oikealle, on siellä monta kovaa luuta myös naisissa, vain muutamia mainitakseni Li Andersson (vas.), Sanna Marin (sd.), Ohisalo ja Krista Mikkonen (vihr.), Katri Kulmuni (kesk.), Sari Essayah (krist.), Anna-Maja Henriksson (rkp) ja Elina Lepomäki (kok.), joita kunnioitetaan laajasti myös oman puolueensa ulkopuolella. Vanhatkin nimet ovat kirineet kovasti.

Jutta Urpilaisen (sd.) nimeäminen komissaariehdokkaaksi on sekin merkittävä asia, jota ei voi vähätellä vain pääministeri Rinteen hyvitykseksi vanhoista skismoista. Urpilainen ennätti olla valtiovarainministeri, mutta joutui lähtemään kesken vaalikauden siitäkin samoin kuin puolueen johdosta.

Puolueiden puheenjohtajaksi nainen on toistaiseksi päässyt harvoin. Keskustan Mari Kiviniemi ja Anneli Jäätteenmäki nousivat myös pääministereiksi ainoina naisina Suomen historiassa, tosin kausi jäi molemmilla lyhyeksi. Naispresidenttinä Tarja Halonen ei varmasti jää ainoaksi.

Tutkija Mari K. Niemi on tutkinut sukupuolikysymyksiä politiikassa (Vastapaino 2017). Hän arvioi, että politiikassa naisia on valittu johtoon uudistumisen symboleina sekä julkisuuden vaikeuksien kääntämiseksi plussalle. Niemen mukaan naiset päätyvät miehiä todennäköisemmin johtamaan sellaisia puolueita tai yrityksiä, jotka ovat menettäneet kannatustaan, mainettaan tai markkinaosuuttaan. Nykyisin ei tarvitse mennä huonosti, mutta monesti naisia valitsevat saavat tunnollisen puurtajan lisäksi myös imagohyötyä.

Johanna Mäkelä väitteli äskettäin naisista politiikan huipulla ja huomioi, että "jos nainen lyö nytkin pöytään ja sanoo, että tästä perkele en anna periksi, hän on heti kiukutteleva ämmä, jonka kanssa on hirveän vaikea tulla toimeen". Mäkelä haastatteli vuosikymmenen alkupuolella vallassa olleita.

Mäkelä oli jo aikaisemmin huomannut, että vuonna 2003 aloittaneen Matti Vanhasen (kesk.) ensimmäisen hallituksen naisministerit näkyivät julkisuudessa miesministereitä huomattavasti vähemmän. Tutkijan mielestä politiikassa menestyvällä naisella pitää olla paitsi tietoa, intoa ja kykyä myös poikkeuksellista osaamista arkisessa viestinnässä.

Nousevat nimet ovatkin ennen kaikkea selkeäsanaisia asiaosaajia. Se istuu maahan, jossa naiset saivat ensimmäisenä äänioikeuden.

Pelkästään hyvä sekin, että perinteiset sukupuoliroolit horjuvat myös siten, että miespoliitikko voi jo häpeilemättä kieltäytyä merkittävästä pestistä perhetilanteen takia. Viimeksi Antti Lindtman (sd.) sai pisteitä, kun ei ryhtynyt pienen lapsen isänä ministeriksi.

Ennen tällaiselle olisi hymyilty. Hienoa, ettei tästä kuulunut asiattomuuksia ainakaan mediassa, vaikka päätös kieltämättä yllätti.

ikään kuin täydennyksenä viime viikon naurettavalle Jääprinsessa-aiheiselle some-kohulle arvioivat nousevien naispoliitikkojen habitusta.

Vihreiden johtoon valittu Maria Ohisalo oli heidän mielestään liian totinen ja kalpea. Asiaosaamista ei arvioitu.

Joutavanpäiväinen keskustelu, mutta paljon kertova. Rehellisyyden nimissä on myönnettävä, että myös me naiset osaamme tämän lajin ja tässäkin monipuolisemmin – arvostelemmehan usein erikoisin perustein sekä miehiä että naisia.

Nyt kuitenkin on politiikassa napakoitten naisten vuosi. Eduskuntaan pääsi naisia enemmän kuin koskaan ja heitä on koko joukosta jopa 46 prosenttia. Naisministereitä on miespuolisia enemmän, 11.

Jos ajattelee poliittista kenttää vasemmalta oikealle, on siellä monta kovaa luuta myös naisissa, vain muutamia mainitakseni Li Andersson (vas.), Sanna Marin (sd.), Ohisalo ja Krista Mikkonen (vihr.), Katri Kulmuni (kesk.), Sari Essayah (krist.), Anna-Maja Henriksson (rkp) ja Elina Lepomäki (kok.), joita kunnioitetaan laajasti myös oman puolueensa ulkopuolella. Vanhatkin nimet ovat kirineet kovasti.

Jutta Urpilaisen (sd.) nimeäminen komissaariehdokkaaksi on sekin merkittävä asia, jota ei voi vähätellä vain pääministeri Rinteen hyvitykseksi vanhoista skismoista. Urpilainen ennätti olla valtiovarainministeri, mutta joutui lähtemään kesken vaalikauden siitäkin samoin kuin puolueen johdosta.

Puolueiden puheenjohtajaksi nainen on toistaiseksi päässyt harvoin. Keskustan Mari Kiviniemi ja Anneli Jäätteenmäki nousivat myös pääministereiksi ainoina naisina Suomen historiassa, tosin kausi jäi molemmilla lyhyeksi. Naispresidenttinä Tarja Halonen ei varmasti jää ainoaksi.

Tutkija Mari K. Niemi on tutkinut sukupuolikysymyksiä politiikassa (Vastapaino 2017). Hän arvioi, että politiikassa naisia on valittu johtoon uudistumisen symboleina sekä julkisuuden vaikeuksien kääntämiseksi plussalle. Niemen mukaan naiset päätyvät miehiä todennäköisemmin johtamaan sellaisia puolueita tai yrityksiä, jotka ovat menettäneet kannatustaan, mainettaan tai markkinaosuuttaan. Nykyisin ei tarvitse mennä huonosti, mutta monesti naisia valitsevat saavat tunnollisen puurtajan lisäksi myös imagohyötyä.

Johanna Mäkelä väitteli äskettäin naisista politiikan huipulla ja huomioi, että "jos nainen lyö nytkin pöytään ja sanoo, että tästä perkele en anna periksi, hän on heti kiukutteleva ämmä, jonka kanssa on hirveän vaikea tulla toimeen". Mäkelä haastatteli vuosikymmenen alkupuolella vallassa olleita.

Mäkelä oli jo aikaisemmin huomannut, että vuonna 2003 aloittaneen Matti Vanhasen (kesk.) ensimmäisen hallituksen naisministerit näkyivät julkisuudessa miesministereitä huomattavasti vähemmän. Tutkijan mielestä politiikassa menestyvällä naisella pitää olla paitsi tietoa, intoa ja kykyä myös poikkeuksellista osaamista arkisessa viestinnässä.

Nousevat nimet ovatkin ennen kaikkea selkeäsanaisia asiaosaajia. Se istuu maahan, jossa naiset saivat ensimmäisenä äänioikeuden.

Pelkästään hyvä sekin, että perinteiset sukupuoliroolit horjuvat myös siten, että miespoliitikko voi jo häpeilemättä kieltäytyä merkittävästä pestistä perhetilanteen takia. Viimeksi Antti Lindtman (sd.) sai pisteitä, kun ei ryhtynyt pienen lapsen isänä ministeriksi.

Ennen tällaiselle olisi hymyilty. Hienoa, ettei tästä kuulunut asiattomuuksia ainakaan mediassa, vaikka päätös kieltämättä yllätti.

Mitä tunnetta artikkeli sinussa herättää? Ilmaisemalla tunteesi näet toisten reaktiot.