Petäjäsaaren taistelusta 75 vuotta – Kenraalin käskyn hinta oli päivässä 118 miestä

Pitäkää pojat äidistänne huolta, Aarne Launonen sanoo, kun linja-auto pysähtyy tien varteen.

Mauri ja Lauri katsovat, kun isä nousee linja-autoon reppu selässään. Kohta auto häipyy Nilsiän Sänkimäen mutkaisille ja mäkisille teille.

Pojat lähtevät askeltamaan kotiinsa, kun viimeinenkin auton nostama puuterilumen huisku on laskeutunut talviselle tielle.

Eletään tammikuun alkua 1940. On talvisota. Mauri on 11 ja Lauri 10.

Reservin sotamies Aarne Launosen paluumatka lomalta jatkuu Laatokan Karjalaan omaan joukko-osastoon, jalkaväkirykmentti 38:n seitsemänteen komppaniaan. Siellä on paljon tuttuja Nilsiän miehiä.

Laatokan koillispuolella ovat ahtaat paikat. Neuvostoliiton armeija on vyörynyt voimalla nopeasti pitkin rantatietä Pitkärantaan. Suomalaiset ovat onnistuneet kuitenkin saartamaan venäläisjoukkoja monin paikoin.

Pitkärannan pohjoispuolella Kitilän–Koirinojan motissa on venäläisdivisioonan 20 000 miestä eristyksissä omista joukoistaan. Ainoa huoltotie kulkee Laatokan jäitä pitkin.

Tammikuun 14. päivä IV armeijakunnan komentaja, kenraali Woldemar Hägglund käskee miehittämään Koirinojanlahden edustan saaret: Maksimansaaren, Petäjäsaaren, Putkisaaren, Paimoinsaaren ja Vuoratsun. Konekiväärein varustettujen partioiden tehtävänä on estää venäläisten vetäytyminen jäitä pitkin.

Samana iltana lähtee 26-miehinen osasto matkaan ja tuhoaa yöllä ensimmäisen venäläisten kolonnan. Reilun viikon kuluttua saarilla on 500 suomalaista. Venäläisten huoltotien varteen rakennetaan luodoille ja lumeen pesäkkeitä. Ne miehitetään öisin.

Kallioisen Petäjäsaaren miehittäjistä yksi on Aarne Launonen. Puolitoista kilometriä pitkässä saaressa on enimmillään 220 miestä. Saari on leveimmillään puolisen kilometriä. Kapea eteläkärki on vain 80 metriä leveän salmen erottamana Putkisaaresta, jonka venäläiset pian valtaavat.

Huoltoteille ja saarten väliin pioneerit tekevät railoja ja miinoitteita. Öisestä huoltotiestä tulee venäläisille kolonnille pimeä helvetti, kuolemantie. Yhtenäkin yönä tuhotaan kolonna, jossa on 450 miestä ja 400 hevosta.

Laatokan jäiden sekaan vajonneiden haavoittuneiden miesten ja hevosten tuskanhuudot kiirivät yössä. Se riipaisee tuhon tekijöitäkin.

Venäläiset aloittavat hyökkäyk­set saariin tammikuun lopulla. Pitkärannan alueelle keskitetään uusia joukkoja, jotta hyökkäystä päästään jatkamaan Sortavalaan. Sitä varten tuodaan 80 000 miestä ja 10 000 hevosta.

Hyökkäykset vyöryvät toisensa perään. Venäläiset vaihtavat jokaiseen uudet miehet, joita tukevat panssarivaunut, tykistö ja lentokoneet. Saarten puolustajien tukena louskuttaa joku yksittäinen vanha tykki taaempana ja panssaritorjuntatykki saarilla.

Miehistä tuntuu, että heidät on unohdettu yksin kamppailemaan elämästä ja kuolemasta. Saarille ei eksy komentajia, ei pappeja eikä viihdytyskiertueita.

Päivisin värjötellään ja yritetään levätä kylmissä teltoissa. Telttoja ei voi lämmittää, jotta tukikohdat eivät paljastu.

Öisin evakuoidaan hevosilla haavoittuneet ja kaatuneet kilometrien päähän mantereelle ja saadaan harvalukuiset täydennykset, jos saadaan. Laatokan jäällä lojuu satoja venäläisiä ruumiita ja tuhottuja panssarivaunuja.

Helmikuun aikana venäläisten hyökkäykset vain ankaroituvat. Saarten puolustajat alkavat vaipua apaattisiksi jatkuvasta valvomisesta ja rasituksesta. Ainoan vaihtelun tuovat venäläisten hyökkäykset ja kovaäänisistä kaikuva propaganda.

Lopulta ei kukaan enää muista aikaa, jolloin sai nukkua yhtä mittaa enemmän kuin kaksi tai kolme tuntia, muistellaan vuosia myöhemmin.

Maaliskuun 5. päivän iltana Petäjäsaaren puolustajien päällikkö hiihtää 15 kilometrin päähän mantereelle pataljoonan esikuntaan. Hän esittää komentajalle, että nyt on viimeinen hetki vetäytyä. Suurin osa miehistä on perheellisiä, päällikkö perustelee, eikä viimeisillä voimilla saarta pystytä enää pitämään.

Viimein päällikkö pyytää, että miehet saisivat lähteä ja hän jäisi yksin puolustamaan saarta. Siihen ei suostuta. Päällikkö hiihtää takaisin saarelleen.

Yöllä viesti tukalasta tilanteesta kiirii vielä armeijakunnan esikuntaan. Armoa ei tule.

Viimeiseen mieheen, kenraali Hägglund vastaa pyyntöön.

Maaliskuun 6. päivän aamuna aurinko nousee taivaalle. On tulossa talven yksi kauneimmista päivistä pakkasen pistellessä kirpeästi.

Kello seitsemän taivas repeää: venäläiset aloittavat kaksituntisen tykistövalmistelun, hyökkäävät panssarikilpien suojassa tukenaan 30 panssarivaunua ja kymmeniä lentokoneita. Seuraavan kymmenen tunnin aikana venäläiset ampuvat saarelle kranaatin joka kolmannelle neliömetrille.

Vaille yhdeksän Petäjäsaaren puolustajien päällikkö lähettää vielä yhden miehen Vuoratsuun, josta johdetaan saarten puolustusta. Päällikkö elättelee toivoa perääntymisluvasta tai apuvoimista. Kumpaakaan ei tule, eikä lähetti pääse enää takaisin Petäjäsaareen.

Iltapäivällä kahteen mennessä Paimoinsaari on menetetty. Maksimansaari saadaan pidetyksi hädin tuskin pimeään asti. Siellä venäläiset teloittavat vihassaan 12 vankia.

Petäjäsaaressa on yksi panssaritorjuntatykki, jolla yritetään vastata kymmenien panssarivaunujen tuleen. Vähä vähältä on annettava periksi kranaattisateen ja miesrynnäkön edessä. Parikymmentä haavoittunutta on suojassa kallioseinämän vieressä. Tykistötulen murjoma kallionkieleke lohkeaa ja hautaa kaikki alleen.

Iltapäivällä kello neljä viimeiset saaren puolustajat kamppailevat hengestään yksin omin voimin ja keinoin, sillä päällikkö on jo kuollut. Viiteen mennessä Petäjäsaareen laskeutuu hiljaisuus.

Illan pimetessä muutama mies onnistuu vielä vetäytymään turvaan. Kymmenkunta pelastuu, saarelle jää 118 vainajaa.

Joukossa on 46 rantasalmelaista ja 23 nilsiäläistä. Yksi heistä on reservin sotamies Aarne Launonen, 36-vuotias pienviljelijä ja kuuden lapsen isä Nilsiästä.

Iltayöllä Petäjäsaaren laella soi haitari ja laulu raikaa. Viikon kuluttua sota on loppu.

Lähteet: Arkistolaitos: Suomen sodissa 1939–1945 menehtyneet; Hämäläinen Kalevi (2010): Talvisodan viimeiset päivät Laatokan saarilla 1940, moniste; Immonen Lauri (1967): Unohdettujen rintama; Kinnunen Eino, toim. (2008): Keitä he olivat, Muistokirja nilsiäläisistä 1935–1945 sankarivainajista; Suomen Kuvalehti (1941): Vapautemme hinta, Sodan 1939–1940 sankarivainajat; Tammi Eeva (2007): Petäjäsaari 6.3.1940 – talvisodan suurimmat tappiot, Sotahistoriallinen aikakauskirja 26; Väänänen Pentti (2014): Petäjäsaaren kohtalonpäivä 6.3.1940, Kiltaviesti 23.

Mitä tunnetta artikkeli sinussa herättää? Ilmaisemalla tunteesi näet toisten reaktiot.

Naapuri toi suruviestin: Isä on hävinnyt