Lapsen kuolema avasi oven auttamisen maailmaan

Johanna Elolan, 38, sängyn päällä on sählymaila.

Se on viimeinen esine, mitä hänen 12-vuotias Ville-poikansa piteli kädessään.

– Ei mene päivääkään, mutta muutama tunti päivässä voi sentään jo mennä, etten ajattelisi Villeä. Olen hyväksynyt surun osaksi elämääni, mutta en sitä, etten enää ikinä näe poikaani, äiti sanoo.

Ville kuoli marraskuisena perjantaina 2014. Urheilukentälle jätetty, 54-kiloinen jääkiekkomaali kaatui sählypelin tiimellyksessä. Maalin teräksinen reuna iskeytyi Villen päähän ja aiheutti vakavan aivovaurion.

– Jos kehikko olisi osunut Villen käteen, käsi olisi korkeintaan murtunut.

–Tapaturma sattui maanantai-iltana. Ville kuoli neljä päivää myöhemmin kello 11.25. tapaturman aiheuttamiin vammoihin. Pidin poikaa sylissäni ja hyräilin hiljaa Jumalan kämmenellä -virttä. Se on harvoja virsiä, mitkä osaan ulkoa.

– Emme edes ehtineet Kysistä kotiin Varkauteen, kun nettilehdet jo uutisoivat poikani kuolleen. Olisin halunnut kertoa asiasta ensimmäisenä itse.

Äidin silmissä on kyyneliä. Hän sanoo, ettei ole mitään niin kauheaa kuin oman lapsen kuolema.

– En olisi selvinnyt ilman vertaistukea ja haluan siksi auttaa muita.

Villen menetys laittoi Elolan elämänarvot uusiksi.

– En ota enää mitään itsestäänselvyytenä. Asioille ei vain voi mitään. Jokaisen päivät on päätetty. En jaksaisi, ellen uskoisi kuolemanjälkeiseen elämään.

– Villen kuolema ei ollut turha. Sillä täytyy olla jokin tarkoitus. Ehkä se on se, että autan nyt muita.

Elola jätti pitkän sairausloman jälkeen työnsä myynti- ja markkinointialalla. Nyt hän opiskelee sisustajaksi.

Hän kouluttautui myös Käpy - Lapsikuolemaperheet ry:n tukihenkilöksi ja ryhmänohjaajaksi ja aikoo vielä kouluttautua surevia vanhempia kohtaavien ammattilaisten kokemuskouluttajaksi.

– Kirjoitan omiin päiväkirjamerkintöihini pohjautuvaa kirjaa. Tavoite on, että siitä tulisi samalla opas ammattilaisille.

– Surevien auttamisessa on vielä paljon parantamisen varaa.

Äiti muistuttaa, että heti lapsen kuoleman jälkeen on päätettävä monista raadollista asioista, kuten vaikka siitä, valitseeko rakkaalleen tuhkauksen vai arkkuhautauksen ja haudataanko lapsi ikuisuus-, yksikkö- vai perhehautaan?

– Tuskin olin käynyt edes hautajaisissa ja yhtäkkiä olisi pitänyt tietää kaikesta. Valitsimme Villelle yksikköhaudan. Nyt tuntuu, että olisi sittenkin pitänyt ottaa perhehauta. Sinne ei voi haudata meitä muita kuin uurnissa, enkä minä haluaisi tuhkata meistä ketään, mutta en myöskään halua, että Ville jää sinne yksin.

–  Ainakin minut siis sitten joskus tuhkataan ja uurna lasketaan Villen hautaan.

Tulevassa kirjassa neuvotaan esimerkiksi hoitajia kysymään, haluavatko vanhemmat muistoksi kuolleen lapsen hiuskiehkuran.

– Meiltä ei kysytty. Hoitajat painoivat kuitenkin pyytämättä Villen kämmenet kipsiin.

Tavoite on, että kirja valmistuu vielä tänä vuonna.

Ensimmäiset kuukaudet esikoispojan kuolemaan jälkeen ovat muistoissa lähes pimeää, vaikka äiti pyöritti vuoroviikoin ex-miehensä kanssa nyt 11-, 5- ja 4-vuotiaiden lastensa arkea ja yritti käydä töissä.

– Kävin joka päivä Villen haudalla, joskus jopa kaksi kertaa päivässä. Oli vain pakko mennä. Välillä mietin, onko järkeä juosta hirveässä kiireessä hautausmaan läpi Villen haudalle, kun elävät lapset odottavat nälkäisinä autossa.

Vasta kahden viikon hoitojakso psykiatrisella pysäytti.

– Sain lopultakin levätä ja tajusin, ettei minun ole mikään pakko.

Elola on jo kulkenut yhden matkan ensimmäisen tuettavansa kanssa.

– Ystävystyimme ja kävin äskettäin tapetoimassa hänen kuolleen lapsensa huoneen. Remontointi on hyvää lääkettä suruun.

– Kun iskee laminaattia lattiaan tai tapettia seinään, keskittyy vain siihen. Olen tapetoinut ja maalannut Villen kuoleman jälkeen paljon.

Hän tietää, etteivät ystävät tai sukulaiset aina ymmärrä, kun hän päivittää Facebookia yöllä autossa hautausmaan parkkipaikalla ja kertoo, kuinka ikävöi Villeä.

– Saman surun itse kokenut ei ihmettele, vaan vastaa heti viestiini, että teki itse samoin. Onneksi löysin tukihenkilön. Vertaistuella on valtava merkitys.

Hän ei enää juokse keskellä yötä hakkaamaan läheisen kirkon lukittua ulko-ovea.

– Vaikka surukortti tulee vedettyä vieläkin turhan usein esiin, en halua olla katkera, suruun tarrautuva äiti. En halua, että sylini tuntuu tyhjältä, vaikka siinä olisi kolme elävää lasta. Ei Villekään olisi sellaista halunnut.

Kevätaurinko paistaa Elolan keittiöstä näkyvän kirkon keltaiseen seinään. Auringonsäde pujahtaa keittiöön ja pysähtyy hetkeksi äidin vielä kosteisiin silmiin.

Ville hymyilee valokuvassa olohuoneen seinällä. Myös äidin kasvoilla karehtii varovainen hymy.

 

Käpy ry:n Vertaisryhmä Varkauteen

Suomessa tapahtuu vuosittain noin 200 kohtukuolemaa, noin 12 kätkytkuolemaa ja noin 100 lasta kuolee tapaturmaisesti.

Kun myös sairauteen kuolevat lapset lasketaan mukaan, joka päivä joku vanhempi menettää Suomessa lapsensa.

Valtakunnallinen Käpy - Lapsikuolemaperheet ry perustettiin 1991.

Tarkoitettu lapsen kuoleman kokeneille ja heidän läheisilleen.

Toiminnassa mukana yli 100 vapaaehtoista.

Ryhmä toimii Kuopiossa ja aloittaa Varkaudessa.

Varkauden ensimmäinen tapaaminen 1.4. klo 18-20 Hannun salissa kirkon viereisessä rakennuksessa.

Lisätietoja Varkauden ryhmän yhdyshenkilöltä Johanna Elolalta puh. 040-9380850 tai johannavaisanen@hotmail.com

Mitä tunnetta artikkeli sinussa herättää? Ilmaisemalla tunteesi näet toisten reaktiot.