Näkökulma: Mutkissa oikominen yhdistää kansakunnan

Käsi pystyyn se, joka meinasi kesän aikana täräyttää vastapalloon toisen autoilijan kanssa?

Ainakin minä joudun nyt kirjoittamaan loppujutun yhdellä kädellä. Kertoja oli useita. Yksi niistä oli niin lähellä, että piti pysäyttää kaara linjuripysäkille ja vetää hetki happea. Niin rajusti väärällä kaistalla kaahaaja oikoi kurvissa ja silkalla tuurilla kummankin matka vielä jatkui.

Mutkissa on oiottu varmaan niin kauan kuin mutkia on ollut. Mutta omalla 15 vuoden suhteellisen aktiivisella ajokokemuksella tuntuu, että ilmiö on yleistynyt rajusti viime aikoina.

15 vuotta.

Luku tulee sattumalta myös Autoliiton Kuopion osaston puheenjohtajan Jyrki Knuutisen suusta:

– Siitä lähtien se on koko ajan pahentunut ja viime vuosina räjähtänyt, Knuutinen sanoo.

Ammattiautoilija Knuutinen sanoo heti, että missään nimessä vika ei ole vain peruskuskeissa.

– Tapa on levinnyt myös ammattilaisten piireihin. Monta kertaa olen itseksi meinannut jäädä puutavara-auton jyräämäksi, kun ovat tulleet väärällä kaistalla vastaan.

Kyökkipsykologin varmuudella veikkaan, että keskiviivan kurittajat ovat juuri niitä, joiden maailma on kivasti minäkeskeinen. Nollanäkyvyydelläkin luotetaan niin paljon omaan kuolemattomuuteen, että unohdetaan tuurin merkitys ihmiseloon. Tämä on sitä paljon puhuttua yksilöllisyyden korostumista.

– Välinpitämättömyyttä. Nykyään ei välitetä yhtään muista. Kun valvontaakaan ei juuri ole, pojat ottaa ilon irti, Jyrki Knuutinen sanoo.

Oman kokemukseni mukaan pelkästään poikiakaan ei voi syyttää. Samalla tavalla naisetkin ovat tyhmänrohkeita ratissa. Tuohan pikkuhurjastelu ja formulamainen ajolinja ihanasti jännitystä muuten niin tasaiseen elämään.

– On ilmeisesti vaikea muistaa, että yleisellä tiellä auto on vain liikkumisväline. Kisata voi muualla, Jyrki Knuutinen sanoo.

Minäminämaailman kasvatitkin ovat saaneet oppinsa jostain. Jyrki Knuutisen mielestä entistä hellämielisempi kotikasvatus näkyy tien päällä.

– Kun valvonnan lisääminen ei enää onnistu, ajokulttuurin muutos on ainoa keino. Ja siihen ei autokoulussa enää voida vaikuttaa. Asenteet opitaan kotoa.

Kaiken ydin on varmaan suhtautuminen muihin ihmisiin ja isomman kuvan ymmärtäminen.

Mutta niissä hetkissä, kun maailma on vain hyvä musiikki, hiljainen tienpätkä ja ikkunasta hulmuava tukka, keskiviiva on pikkuseikka.

Olen minä siihen sortunut itsekin. Oikonut, kun ajatellut, että ehdin väistää jos joku tulee. Oikonut, kun ajatellut vain näennäistä kiirettä tai vauhtikiksejä. Myönnän, että ajolinja on joskus liian tiukka nykyäänkin. Omasta mielestä tosin ajan niin vain kun mitään riskiä ei ole ja näkyvyys on hyvä.

Niinpä.

Poliisista päivää -osastollakin ilmiöön on kiinnitetty huomiota.

– Ehkä se johtuu siitä, että enää ei uskalleta ajaa kuin keskellä. No ei, itsekkyydestähän se johtuu, sanoo ylikomisario Petri Pahkin Itä-Suomen liikennepoliisista.

Myös Pahkinin kokemukset oikojista koskevat pääosin sitä tiettyä ihmistyyppiä, jolla on tarve kovaan nopeuteen ja siten tiukkiin ajolinjoihin.

– Mitä siinä sitten tekee, kun auto tuleekin vastaan. Ei mitään.

Kesäaikaan oikojan voi vielä hyvällä lykyllä väistää, mutta talvella tehtävä on hankalampi.

– Teiden kunnossapito on ongelma, eikä sieltä uran väärältä puolelta päästäkään helposti karkuun.

Talvea odotellessa ainakin tämä tyttö yrittää nyt opetella ajamaan viivan – näkyvän tai näkymättömän – oikealla puolella. Josko sitä jännäkakkaa saisi housuun muillakin keinoin.

Mitä tunnetta artikkeli sinussa herättää? Ilmaisemalla tunteesi näet toisten reaktiot.