Paimen kuin laumansa

Jari Jolkkosen valinta Kuopion hiippakunnan piispaksi Wille Riekkisen jälkeen ei tullut enää yllätyksenä, vaikka hän maallikoiden silmissä olikin kisaan lähdettäessä ehdokkaista tuntemattomimpia.

Ensimmäisellä kierroksella Jolkkonen hävisi vielä niukasti Miikka Ruokaselle, mutta nähtävissä oli, että toisella ja ratkaisevalla kierroksella olisi voittopokaali hänen. Kilvasta pudonneet piispaehdokkaat olivat hengeltään lähempänä keskitien kulkija Jolkkosta kuin vanhoillisen leiman saanutta Ruokasta. Tästä saattoi päätellä, että Jaana Marjasen, Sakari Häkkisen, Pauliina Kainulaisen tai Tapani Nuutisen kannattajat antaisivat myöhemmin äänensä Jolkkoselle.

Ja kävi kuten ennustettu oli. Maanantain toisella kierroksella Jolkkonen sai äänistä kaksi kolmasosaa ja Ruokanen yhden kolmasosan. Ero oli vielä selvempi kuin pari viikkoa aiemmin käydyssä presidentinvaalissa Sauli Niinistön ja Pekka Haaviston välillä.

Hyvän miehen maineessa

Selkeä vaalitulos ei jättänyt siis sijaa jossitteluille. Vaalitaiston aikana jokainen ehdokas pyrkii antamaan itsestään mahdollisimman myönteisen kuvan, ja lopullinen totuus tulee julki vasta sen jälkeen, kun tuli on työnsä tehnyt . Voi kuitenkin uskoa, että Kuopion hiippakunnan savolaisten, pohjoiskarjalaisten ja kainuulaisten lampaiden ei tarvitse pettyä uuteen esipaimeneensa, kun hän saa piispansauvan käteensä toukokuun 6. päivän juhlavissa seremonioissa Kuopion tuomiokirkossa.

Hiippakunnan papiston keskuudessa Jolkkonen on ollut entuudestaan hyvän miehen maineessa. Ei hän muuten olisi menestynyt niin hyvin jo heti ensimmäisellä kierroksella. Savossa hän ei ilomantsilaisena ole tullut samalla tapaa tutuksi kuin ne piispaehdokkaat, jotka ovat varttuneet tai työskennelleet viime vuodet savolaisten keskuudessa. Lauma on kuitenkin herkkä vaistoamaan paimenensa sisimmän olemuksen. Helsingissä toimiessaankaan Jolkkonen ei ole luopunut muhevasta itäsuomalaisesta puheenparrestaan, vaan juttelee asioista edelleen kuin olisi yksi meistä.

Sellaisen puheen kuuntelu luo turvallisen mielen. Ja kuten tiedetään, pimeässäkin lauma tuntee johtajansa nimenomaan äänestä.

Vaikka piispaa katsotaan ylöspäin muulloinkin kuin saarnastuolista, niin on ero puhua vieraan kuin tutun kanssa. Wille Riekkisen aikaan Kuopion hiippakunnan syntiset tottuivat kuulemaan sanaa omalla kielellään. Sama tahti jatkuu nyt Jari Jolkkosen aikana. Ihmisten ei tarvitse olla sanaa kuunnellessaan sen fiksumpia kuin he ovat.

Hyvä piispaonni

Eino Sormunen, Olavi Kares, Paavo Kortekangas, Jukka Malmivaara, Matti Sihvonen, Wille Riekkinen...

Siinä Kuopion hiippakunnan kuusi esipaimenta ennen Jari Jolkkosta. Sormunen ja Sihvonen ovat olleet taustaltaan pohjoiskarjalaisia, Kortekangas ja Riekkinen savolaisia. Maakuntavertailussa Pohjois-Karjala pääsee nyt tasoihin Pohjois-Savon kanssa: kolme molemmista. Kares oli aikanaan kuuluja eteläpohjalaisia.

Kuopion hiippakunnalla on ollut varsin hyvä herraonni. Eino Sormunen oli aikansa tunnetuimpia ja kirjallisesti tuotteliaimpia teologeja, kaikin puolin sivistynyt ihminen. Olavi Kares oli hänkin tuottelias kirjailija, mutta leimautui radikaalilla ja vasemmistolaisella 1960-luvulla vanhan koulukunnan mieheksi. Kortekangas oli piispaksi tullessaan yliopistomies ja piti parempana siirtyä Kuopiosta piispaksi Tampereelle, kun siihen avautui varsin pian tilaisuus.

Jukka Malmivaaran tie piispaksi kulki pitemmän kaavan kautta. Kaksi ensimmäistä yritystä - ensin kenttäpiispaksi ja sen jälkeen Kuopioon - kariutuivat hänen menneisyyteensä sotilaana, ja vasta kolmas kerta toden sanoi. Sortavalasta evakkoon lähtenyt Matti Sihvonen on ollut piispana kansan mies ja erinomaisen haluttu puhuja myös eläkevuosinaan.

Julkisuuden henkilönä Wille Riekkinen on ollut joukosta omaa luokkaansa. Hän ei ole kursaillut ilmaisemasta kantaansa arkaluontoisissakaan asioissa ja on vienyt sanaa sinnekin, minne piispoilla ei ole uskottu olevan mitään asiaa. Rehellisyyden nimissä on sanottava, ettei perinteinen hurskas kristikansa Savossa, Pohjois-Karjalassa tai Kainuussa ole katsonut aina ihan hyvällä silmällä paimenensa touhuja.

Riekkinen antoi kasvot

Oltakoonpa Wille Riekkisestä mitä mieltä tahansa, hän on joka tapauksessa antanut Kuopion hiippakunnan piispana kasvot evankelisluterilaiselle kirkolle.

Ne ovat olleet ymmärtäväiset kasvot. Toisaalta Riekkinen on selittänyt sanaa tavalla, jonka jokainen kuulija on käsittänyt. Paimenena hän on ollut armelias laumaansa kohtaan, huonopäisempikin tai kehnojalkaisempi on tuntenut olevansa hyväksytty hänen seurassaan. Omalla vahvalla persoonallaan Riekkinen on luonut hiippakuntansa ihmisille mielikuvan, millainen piispan olisi hyvä olla.

Jari Jolkkonen tuskin haluaa hypätä suoraan edeltäjänsä saappaisiin, vaan ryhtyy hoitamaan virkaansa niillä tiedoilla, taidoilla ja näkemyksellä, jotka hänellä piispan tehtäviin on. Wille Riekkinen on kuitenkin omalla tyylillään helpottanut myös seuraajansa työtä. Piispa saa olla oma itsensä, ei hänen tarvitse ryhtyä leikkimään mitään kirkkoruhtinasta, jolla on valta pitää tai päästää.

Sisäistä ristipainetta

Evankelisluterilaisen kirkon sisäinen tila ei ole kehuttava. Kirkosta eroaminen on tosin tyrehtynyt, mutta kirkon sisällä käydään kaiken aikaa henkien taistoa milloin naispappeudesta, milloin samaa sukupuolta olevien liitosta, milloin Luther-säätiön tapaisten puhdasoppisten ryhmittymien oikeudesta toimia kirkon yhteydessä.

Mitä enemmän kirkon sisällä on ristipaineita, mitä enemmän sitä koetellaan muitten, ulkopuolisten taholta, sitä enemmän kysytään kanttia kirkon hengellisiltä johtajilta.

Poliittinen valtakoneisto on menettänyt viime vuosina uskottavuuttaan. Kansakunta kaipaa arvojohtajia, ja jos poliittisesti valituista ei siihen ole, niin arpa lankeaa piispoille. Jari Jolkkoselta ei siis haasteita puutu, kun hän toukokuussa jatkaa siitä, mihin Wille Riekkinen lopetti. Kenttä on hänen, eikä kenenkään muun.