Kotipolton konkari: Pontikankeitto on keski-ikäisten miesten kapinaa

Imelä haju tulee vastaan eteisessä. Se ei ole pistävä mutta erottuu nenään. Hiivaa ja etanolia.

Tuoksu tulee keittiöstä. Viinapannu porisee sähköliedellä, pöydällä on siisti rivi pullotettua kirkasta.

Pontikkatehdas kuuluu Veijolle, noin kuusikymppiselle, työssäkäyvälle miehelle. Veijo ei ole hänen oikea nimensä.

Hän esittelee tehtaansa kahden viikon tuottoa. Viisi litraa vähän päälle 30-prosenttista väkijuomaa.

– Parempaa kuin yksikään maistamani Alkon kirkas. Ja halvempaa, Veijo sanoo ylpeästi.

Hän kaataa maistiaisryypyt itselleen ja vierailleen. Sivumakuja tai -hajuja ei ole. Kirkkaaksi viinaksi maku on miellyttävän pehmeä.

Se ei ole ihme. Tämä pontikka on pitkän tuotekehityksen tulos.

Perinteinen pontikka on viljaviina. Siinä sekoitetaan keskenään vesi, hiiva, sokeri ja viljasta tehdyt maltaat ja annetaan seoksen käydä. Sitten tislataan.

Veijo tekee pontikkansa marjoista, tarkemmin sanottuna marjaviinistä. Ensin hän pistää saavillisen kotiviiniä käymään. Kun viini on käynyt, alkaa viinan polttaminen.

Veijo sanoo haalineensa tislaustarvikkeensa sieltä täältä. Vanha teräspannu, jäähdytinputki liittimineen, kumiletkuja. Lopuksi tisle suodatetaan, jotta viina kirkastuu ja kadottaa enimmän marjaviinin mausta.

Viinanpoltto kysyy kärsivällisyyttä. Veijo kertoo, mikä on työn omakustannehinta: kymmenen euroa litra ja yksi uneton yö.

– Yhden viinisaavillisen käsittelyyn menee vuorokausi. Pitäisi ottaa helvetinmoinen hinta, jos tästä meinaisi jonkinlaisen tuntipalkan saada. Ei tämä ole minulle bisnestä.

Veijon pontikkatehtailussa kuulostaa olevan paljon samaa kuin kannabiksen kotikasvatuksessa. Se on laiton harrastus, jota tehdään yleensä omiin tarpeisiin tai pienessä piirissä. Ohjeita ja välineitä etsitään netistä.

Molempiin liittyy myös kapinointi holhoavaksi koettua päihdepolitiikkaa vastaan.

Väkiviinan kotipoltto on Suomessa kielletty. Jos teko katsotaan törkeäksi, väkiviinan valmistuksesta, myynnistä ja hallussapidosta voidaan tuomita enintään neljä vuotta vankeutta.

– Kielletyn hedelmän maku on perkuleen hyvä, Veijo virnistää ja kulauttaa lasillisen kurkkuunsa.

Pontikan ja kannabiksen ero on siinä, että kotitekoinen paloviina on ollut Suomessa sallittu ja yleisesti hyväksytty koko kansan päihde. Senkin jälkeen, kun kotipoltto kiellettiin lähes 150 vuotta sitten, korpikuusien alla ja purojen varsilla porisevat pontikkatehtaat saivat usein paikallisväestön hiljaisen hyväksynnän.

Suomalaiset ovat juoneet viinaa ainakin 1600-luvun lopulta lähtien. Tietotaito saatiin Ruotsista. Alkuvaiheessa paloviina oli juoma, jota papitkin myivät ja valmistivat ja jota lääkärit suosittelivat potilaidensa vaivoihin.

Köyhälle maalaisväestölle paloviina oli tärkeä lisätulonlähde. Kun valmistus ja kysyntä lisääntyivät, tuote alkoi kiinnostaa myös kirkkoa ja kruunua. Viinasta tuli nopeasti poliittinen juoma.

Kirkko alkoi varoitella juopumuksen synnillisyydestä. Ruotsin valtiolle viina oli 1700-luvulla hyvä verotuskohde. Viinaa saivat valmistaa vain maanomistajat.

Varhainen alkoholipolitiikka oli poukkoilevaa: 1700-luvulla Ruotsi sääti lyhytaikaisia polttokieltoja, jotta katovuosista kärsivä maa ei tuhlaisi viljavarojaan viinanpolttoon. Lisäksi viinan valmistusta yritettiin monopolisoida.

Maanomistajilla säilyi kotipoltto-oikeus vuoteen 1866, jolloin kotipoltto kiellettiin asetuksella. Siitä alkaen pontikkatehtailu on ollut Suomessa kielletty.

Asetus oli tappio talonpojille, viinan pientuottajille. Sosiaalihistorian professori Matti Peltonen on arvioinut, että asetuksella pyrittiin elvyttämään kituvaa valtiontaloutta: viinan valmistuksesta haluttiin kehittää tuottoisa tehdaselinkeino. Mutta korpien kätköissä viinapannut muhisivat edelleen, piilossa virkavallalta ja innokkaalta raittiusliikkeeltä.

Lehdistössä kerrottiin, että ”metsätarveviinaa” tehtiin sellaisissakin pitäjissä, joissa sitä ei aiemmin ollut valmistettu. Salapoltto yleistyi Itä-Suomessakin, Veijon kotiseudulla.

Veijo on kotoisin pienestä maalaiskunnasta. Hänen nuoruudessaan pontikankeitto oli suorastaan muoti-ilmiö.

– Meillä oli yhteiset vehkeet, jotka kiersivät talosta taloon. Harrastuksena se oli täysin yhteiskuntaluokista riippumaton. Pannua lainasivat tohtorit ja maisterit siinä missä rahvaskin.

Pontikkaa keitettiin yleensä siitä yksinkertaisesta syystä, että viinakauppaan oli pitkä matka ja trokarit perivät kovaa hintaa.

– Yhteen aikaan esimerkiksi Kuhmossa ei ollut viinakauppaa. Taksit saivat leipänsä siitä, että ajoivat ihmisiä Kajaaniin, Lieksaan ja Nurmekseen. Trokari saattoi ottaa 25 markkaa pullosta, joka Alkossa ei olisi maksanut kymppiäkään.

Veijon tuntemat kotitarvetehtailijat eivät hänen mukaansa koskaan jääneet kiinni viinan valmistuksesta. Ammattimaisille tekijöille kävi toisinaan huonommin.

Veijo kertoo tarinan siitä, kuinka eräässä pikkukaupungissa mies oli pyörittänyt isoa pontikkatehdasta. Kauppaliikkeen kuskina työskennellyt mies kävi niin ahneeksi, että alkoi varastaa raaka-aineita autokuormasta mäskin tekoa varten.

Mies pidätettiin, ja hän joutui poliisin kuulusteltavaksi. Kahden päivän jälkeen epäillyn vaimolla pettivät hermot. Tämä marssi poliisilaitokselle ja vaati kovaan ääneen miehensä vapauttamista.

”Päästäkää se ukko pois. Kyllä työ tiedätte, miksi se ne sokerit otti. Pontikkaa niistä tehdään, tiedätte kyllä, kun olette käyneet itsekin ostamassa”, nainen huusi.

Nyt ei olla maalaispitäjässä vaan kerrostaloasunnossa itäsuomalaisen pikkukunnan keskustaajamassa.

Veijo on pitänyt pontikkatehtailunsa pienen piirin tiedossa. Seinänaapurit eivät hänen mukaansa osaa epäillä mitään. Kotikirkasta nautitaan Veijon luona kaveriporukassa, ”yökerhossa”.

– En tunne enää ketään, joka tekisi isossa mitassa. Pontikkaa tehdään omiin tarpeisiin ja joskus kavereille ja sukulaisille.

Näyttää siltä, että markkinatalous teki sen, mihin kiellot ja raittiusliike eivät pystyneet. Kotimaassa myytävän ja tuontiviinan helppo saatavuus on tehnyt pontikkatehtailusta kannattamatonta. Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen mukaan se on loppunut Suomesta lähes kokonaan.

1960-luvun lopulla keskioluen myynti vapautettiin, ja Alkojen perustaminen maakuntiin sallittiin.

– EU-jäsenyys, Viron liittyminen EU:hun ja alkoholiverojen keskimäärin 33 prosentin alennus vuonna 2004 olivat viimeinen naula pontikanmyynnin arkkuun, THL:n johtava asiantuntija Esa Österberg sanoo.

Österbergin mukaan pontikkatehtailua torjuttiin tehokkaasti myös kieltämällä pientislausvälineiden myynti ja markkinointi.

Veijo arvelee, että pontikankeitosta on tullut keski-ikäisten kapinaa. Hänen mukaansa harrastusta jatkavat lähinnä nelikymppiset ja sitä vanhemmat miehet.

– Nuorisolla ei riitä kärsivällisyys. Ja ymmärtäähän sen, nuorena on aina kiire.

Alkoholi on vienyt kolme Veijon nuoruudenystävää ennenaikaiseen hautaan. Yksi kyykähti kadulle maksakirroosin takia jo nuorena miehenä, toinen sai potkut lehdistöstä ja joi itsensä hengiltä, kolmas katosi jäljettömiin.

Veijo sanoo huolehtivansa omasta terveydestään polkemalla.

– Kerran pyöräilin 2 500 kilometriä vajaassa puolessatoista kuukaudessa. Lähdin polkemaan aina kun pääsin töistä ja olin kotona vasta illalla. Paino putosi hikoilematta. Heti jos meinasi tulla hiki, pysähdyin tupakalle.

Eväslaukussaan Veijolla oli voileipä, hedelmä ja pieni pullo kirkasta.

Fakta: Pontikalla on monta nimeä

Kotitekoista viinaa tarkoittavan pontikka-sanan alkuperästä ei ole varmuutta. Yhden olettamuksen mukaan se olisi peräisin ranskalaisen Bordeaux-punaviinin yleisnimityksestä ”pontac”. Nimitys tunnettiin 1700-luvulla suomen kielessäkin.

Toisen tarinan mukaan nimitys olisi lähtöisin eräältä salapolttoa harjoittaneelta perheeltä. Perheen tytär leipoi paksuja pullapitkoja, nisuja, joita kutsuttiin pontikoiksi. Viinapullot kätkettiin niiden sisään. Kun ostaja halusi viinaa, hän iski silmää ja kysyi,
että onko sitä pontikkaa.

Kielletylle pontikalle keksittiin useita lempinimiä ja kiertoilmauksia, kuten kuutamoviski, metsäviini, korpiroju, vasenkätinen, patahassu ja sorretun voima.

Myös Alkon valikoimissa on pontikkana markkinoitavia viinoja, jotka eivät kuitenkaan
ole kotitekoisia.

Lähteet:

Matti Peltonen: Kerta kiellon päälle. Suomalainen kieltolakimentaliteetti (Hanki ja Jää 1997)

Satu Apo: Viinan voima. Näkökulmia suomalaisten kansanomaiseen alkoholiajatteluun ja -kulttuuriin (SKS 2001)

Toivo Pöysä ym.: Pontikka. Viisi vuosisataa suomalaista paloviinaperinnettä (Otava 1982)

Mitä tunnetta artikkeli sinussa herättää? Ilmaisemalla tunteesi näet toisten reaktiot.

Nurmeksessa harvinaiset pontikkakäräjät