Viidellä vuosikymmenellä Kuopiossa torikauppaa tehneet Rytkösen veljekset lopettavat

Ei kai nyt vielä kannata lopettaa, Kaija Koivisto huudahtaa joulukuisena iltapäivänä Kuopion torilla.

Koivisto on juuri ostanut Kaarlo Rytkoseltä kotimaiset nahkasormikkaat. Samalla hän on kuullut, että Rytkösen veljekset Kaarlo ja Tapani ovat viimeistä talvea torikauppiaina. Tammikuun lopussa tulee 37 vuotta täyteen.

Tänäkin aamuna Tapani käynnisti koppi-Mersun puoli kahdeksan aamulla kotipihassaan Jynkässä ja lähti kohti toria. Samoihin aikoihin lähti Julkulasta henkilöautollaan Kaarlo.

Samanlaisia aamuja ja lähtöjä on takana jo pitkälti toistakymmentätuhatta. Viimeistään maaliskuussa ne loppuvat.

– Tarkoitus oli lopettaa jo viime talvena tammimarkkinoiden jälkeen, Tapani kertoo Mersun jyristessä pitkin Leväsentietä.

– Jäi sen verran talvikampetta myymättä leudon talven vuoksi, että päätettiin vielä tämä talvi olla.

 

Kaarlo tilaa puhelimitse tavaratäydennystä.

 

Veljesten synnyinjuuret ovat Pielavedellä Taipaleen kylässä. Siellä oli vanhemmilla mökki, neljä hehtaaria maata ja yhdeksän lasta, joista Kaarlo vanhimmasta päästä ja Tapani keskivaiheilta. Kansakoulun jälkeen piti tarttua ansiotyön tynkään.

– 14-vuotiaana pöllimetsään, muistaa Kaarlo.

Pöllimetsästä tie vei Lieksaan. Siellä piti tukikohtaansa siskon mies, markkinoita kiertävä torikauppias, jonka avuksi lähti ensin Kaarlo. Vuonna 1965 seurasi perässä 16-vuotias Tapani.

– Aloitin vaihteensiirtäjänä, Tapani kertoo.

Vaihteita ei siirrelty Lieksan asemalla.

– Lankomies oli markkinahumussa innostunut kädenvääntöön. Siinä katkesi oikea olkavarsi. Käsi oli monta kuukautta paketissa.

– Minun hommanani oli vaihtaa autossa vaihdetta, kun lankomies ohjasi vasemmalla kädellään autoa.

 

Täällä saa palvelua, Kaija Koivisto kiittelee Kaarloa.

 

Jos on tultu toimeen, on se työtäkin vaatinut. Pystytä aamulla myymälä, pura iltapäivällä ja seiso niiden väli myyntipöydän ääressä alttiina kaupantekoon. Kelissä kuin kelissä, kuutena päivänä viikossa vuodesta toiseen.

– Onhan se joskus vähän laiskottanutkin aamulla lähteä, kun on ollut oikein huono keli, Tapani myöntää.

– Pakkasen kestää, mutta tuiskut ovat kurjimpia.

Entä loman pito?

– Lomia? Onhan siinä se sunnuntaipäivä, Tapani vastaa.

– Kävin minä 1991 Kyproksella ja 1996 Rhodoksella.

Siinä ohessa ovat vuodet vierineet, kaksi toriremonttia ja muutosten puhallus nähty. Moni kauppiaskollega on lopettanut. Torin vuosipaikoista maksaa vuokraa enää kolme: Rytkösen veljekset sekä Hanna Partasen ja Irene Partasen piirakkavaunut.

– Ennen oli tähän aikaan aamusta jo monta torikauppaa vieressä pystyssä, muistelee Kaarlo kellon käydessä kymmenettä.

– Paikoista olisi tultu tappelemaan jo aamuyöstä. Nyt asiakkaat alkavat liikkua vasta kymmenen maissa. Ennen ostivat jo töihin mennessään seitsemältä.

 

Harjannostajaisia jo 1970-luvulta alkaen.

 

Joulukuinen luoteisviima puhaltelee toria pikkupakkasessa, kun päivä kääntyy iltapäiväksi. Kaarlo lähtee käymään vakuutusyhtiössä.

– Yrittäjän tapaturmavakuutus on lakisääteinen. Se ei korvaa yli 70-vuotiaan tapaturmaa, mutta maksettava on, Tapani sanoo.

– Tämä on niitä pienyrittäjän riemuja, 73-vuotias Kaarlo sanoo.

Tapanikin on kiitettävästi jatkanut työuraansa, ikää on 66 vuotta. Porkkanaa ei ole silti hirveästi ollut tarjolla torin elävöittäjille. Vakituinen myyntipaikka maksaa yli 350 euroa kuukaudessa ympäri vuoden ja siihen päälle sähköstä kaksi euroa päivässä.

Vakituisuus ei koske tammimarkkinoita. Silloin paikasta on maksettava vielä erikseen.

– Kahden päivän paikka maksaa saman verran kuin kuukauden vuokra, Tapani kertoo.

– Nyt lupasivat meidän viimeisille tammimarkkinoille paikan puoleen hintaan.

 

Myyntivarasto kulkee tavara-auton kontissa.

 

Kiireiset ihmiset kipittävät viimassa ohi, joku poikkeaa rukkaskaupalla, joku vain silmäilee tarjontaa.

– Hiljaista on, Tapani sanoo.

– Ennen poikkesi kaupunginjohtaja Jussi Koskinenkin asiakkaana. Nykyistä ei ole näkynyt kuin juhlapuheita pitämässä.

– Parhainta aikaa olivat 1990-luvun alkuvuodet. Ei käynyt aika pitkäksi, kun kauppa kävi, Tapani muistelee.

– Hiljeneminen alkoi, kun Kolmisopen marketit valmistuivat. Viimeinen pisara oli Prisman valmistuminen.

Veljekset ovat vannoneet kotimaisuuteen: vöitä ja olkaimia Heinävedeltä, merinovillahousuja Iisalmesta, rukkasia ja hanskoja Pohjanmaalta...

– Valmistajatkin ovat iäkkäitä eläkeläisiä, osa kovasti jo vaivaisia ja sairaitakin. Eivät hekään enää jaksa, Tapani kertoo.

 

Lounas: Reissumiestä kinkun kera ja kasvis-lihalientä.

 

Tähän tämä homma loppuu, Kaarlo sanoo ja alkaa purkaa myyntikatosta kellon käydessä iltapäivällä kahta.

Vielä muutamana kymmenenä aamuna veljekset tulevat torille kauppiaina, sen jälkeen turistina.

– Sitten on aikaa istua mökillä onkimassa isoja ahvenia Karttulan Naarajärvestä, Tapani sanoo.

– Minä lähden kiertämään autolla sukulaisia ja teitä, joita ajelin myymäläautolla. Vaihdan farkut verkkarihousuun ja lähden Pohjois-Karjalaan, Kaarlo runoilee.

– Aiemmin ei ole ollut aikaa, on ollut vain tämä tori.

 

Päivän päätteeksi tavarat autoon, maaliskuussa viimeisen kerran.

Mitä tunnetta artikkeli sinussa herättää? Ilmaisemalla tunteesi näet toisten reaktiot.

Torikauppaa viidellä vuosikymmenellä