Alfred Hitchcockin syntymästä tulee 120 vuotta – mestariohjaaja oli myös mestari terrorisoimaan naisia: "Jos lähdet, tuhoan urasi"

Onnea Alfred Hitchcock, 120 vuotta. Maailman parhaaksi ohjaajaksi ja jännityksen mestariksi nimetyn elokuvantekijän muistoa hieman tärvelee se, että hänen on sanottu olleen oikea hirviö, naistenkiusaaja ja alkuperäinen psyko. Asiassa on jotain perääkin, ainakin jossain määrin.

1970-luvun alussa tehdyssä haastattelussa Alfred Hitchcock kielsi sanoneensa, että näyttelijät ovat karjaa. Hän totesi: ”Saatoin sanoa, että näyttelijöitä on joskus kohdeltava kuin karjaa.”

Hitchcock halusi muokata naistähdistä fantasioidensa ja pelkojensa kohteita. Etäinen, seksuaalisuutensa kampauksilla, silmälaseilla, iltapuvuilla ja viileällä käytöksellä patoava nainen oli aina sama, vain kasvot ja nimet vaihtuivat.

Alfred Hitchcock oli viktoriaanisen Lontoon ja katolisen koulun kasvatti, joka pelkäsi lähes kaikkea: väkivaltaa, poliiseja ja etenkin naisia. Viimeksi mainitut pelottavat olennot hän nosti jalustalle viileän etäisinä blondeina ja arvoituksina. Hitchcock halusi sitoa ja stilisoida naisensa eteerisiksi kuviksi.

Parhaat saavat jäljittelijöitä ja Hitchcockin naisista tuli koko elokuvahistorian pakkomielteitä. Hollywoodin tyylikkään etäinen glam-kuningatar on suurelta osin Hitchcockin luomus.

Kaaos piti luoda uudestaan järjestykseksi. Ohjaajalle maailma on aina paha, vaarallinen ja hallitsematon paikka, ja siksi asiat on kerronnassa järjestettävä patologisella vimmalla kuntoon niin, että vaara katoaa. Nainen on tämän luomistyön kohde.

Kauhuelokuvan perusteoksen Psykon (1960) jälkeen ohjaaja käänsi heti katseensa kohti seuraavia elokuviansa. Syntyivät Linnut (1963) ja Marnie (1964). Kummankin pääosassa oli jäätävän vaalea ja tyylikäs blondi Tippi Hedren. Nainen ei ollut koskaan ennen näytellyt elokuvissa. Ohjaaja bongasi hänet tv-mainoksesta.

Hedren ovat avannut suunsa jo ennen metoo-kampanjaa. Feministit ovat tarttuneet asiaan.

Hitchcock teki kuvausten aikana epätoivoisia lähentely-yrityksiä. Hedren torjui ne, ja sen seurauksena hän sai käydä läpi helvetin. Nainen oli ohjaajan muokkauksessa lähes aamusta iltaan ja vuosien ajan.

BBC:n ja HBO:n elokuva The Girl (2012) kertoi tarinan draamamuodossa. Hedren, silloin 82, sanoi ensi-illan aikoihin Telegraphille: ”Minun piti päästä karkuun. Olin tekemisissä elokuvateollisuuden vaikutusvaltaisimpiin kuuluvan miehen kanssa, ja se oli vaikeaa, nöyryyttävää ja loukkaavaa.”

Hitchcock uhkasi: ”Jos lähdet, tuhoan urasi.”

Niin tapahtui.

Tippi Hedren oli Hitchcockille pitkän sarjan viimeisiä. Häntä ennen olivat Joan Fontaine, Madeleine Carroll, Ingrid Bergman, Grace Kelly, Janet Leigh ja Kim Novak.

Ohjaajalle naistähti ei ollut ihminen eikä näyttelijä vaan pakkomielle. Kaikkia se ei häirinnyt. Psykon tähti Janet Leigh sanoi Hitchcockista: ”Minä jumaloin häntä.”

Lintujen kuvauksissa Hitchcock vakuutti Hedrenille, että kohtauksessa käytetään samoja mekaanisia lintuja kuin aiemminkin. Sitten apulaisohjaaja sanoi, etteivät mekaaniset linnut toimi, joten on käytettävä oikeita. Mies juoksi pois. Hedren tajusi, ettei ohjaajalla ollut ikinä aikomustakaan käyttää mekaanisia linnunkorvikkeita.

Koettelemus alkoi. Korppeja, lokkeja ja kyyhkyjä heitettiin naista kohtia jatkuvalla syötöllä. Kuvaukset kestivät päiviä. Lopulta veriseksi nokittu ja uupunut nainen romahti ja alkoi itkeä hysteerisesti. Hänet vietiin lääkäriin. Sairauslomaa tuli viikko.

”Ei hän voi lomailla viikkoa. Meillä ei ole ketään muuta, jonka kanssa kuvata”, sanoi Hitchcock. Johon lääkäri vastasi: ”Mitä te oikein yritätte, tappaa hänet vai?”

Marnien kuvausten jälkeen Hedren räjähti ja pani välit poikki. Sen jälkeen Hitchcock ei edes maininnut Hedrenin nimeä. Hän oli vain ”the girl”, tyttö. Ura loppui siihen.

Niin Ingrid Bergman kuin Grace Kellykin torjuivat mestariohjaajan lähentelyt ja saivat jopa vaikuttaa hahmoihinsa. Ilmeisesti Hitchcock pettyi lopullisesti naisiin, kun Bergman pakeni Italiaan ohjaaja Roberto Rossellinin syliin Kellyn ottaessa vastaan Monacon ruhtinattaren arvon.

Hitchcockin elokuvassa kerran esiintynyt näyttelijä Ann Todd on kiteyttänyt: ”Hän oli yli-ikäinen koulupoika, joka ei koskaan kasvanut aikuiseksi vaan asusti omassa fantasiamaailmassaan.”

Hitchcock halusi naisihanteensa peittävän sisäisen vulgaariutensa vaatteilla, meikeillä, kampauksilla ja silmälaseilla. Yleisesti arvellaan, että Hitchcock pidättäytyi seksistä lähes koko ikänsä.

Hän sijoitti seksuaalisen mielikuvituksensa elokuviin.

Hitchcock meni kerran sanomaan naishahmoistaan: ”Mikään ei miellytä minua enempää kuin se, että saan tuhota hienon naisen piirteet heissä”.

Kirjoituksen lähteinä on käytetty seuraavia teoksia: Alfred’s Girls: The Women of Hitchcock Horror. (Film Inquiry 16.2. 2017). Stephen Whitty: The Alfred Hitchcock Encyclopedia. (Rowman & Littlefield 2016). Peter Ackroyd: Alfred Hitchcock. (Chatto & Windus 2015). Michael Wood: Alfred Hitchcock – The Man Who Knew Too Much. (Amazon Publishing 2015). Donald Spoto: Spellbound by Beauty. Alfred Hitchcock and his Leading Leadies. (Arrow Books 2009).

Alfred Hitchcock

Hitchcockin jääkaunottaria

Ingrid Bergman (1915–1982): Ruotsalainen muistetaan aina Casablancasta (1942). Bergman ja Hitchcock pysyivät ystävinä loppuun saakka. Yhteiselokuvat ovat Noiduttu (1945), Notorious (1946) ja Kauriin merkeissä (1949).

Grace Kelly (1929–1982): Varakkaan suvun tytär aloitti mallina ja päätyi Hollywoodiin, jossa lännenelokuva Sheriffi (1952) oli läpimurto. Hollywoodin historian kauneimpiin kuuluvaa naista ovat ympäröineet huhut seksuaalisesta kyltymättömyydestä. Vuonna 1956 Kellystä tuli Monacon ruhtinatar, ja elokuvaura päättyi. Hitchcockin kanssa yhteistyö tuotti elokuvat Takaikkuna (1954), Täydellinen rikos (1954) ja Varkaitten paratiisi (1955).

Tippi Hedren (s. 1930): Hitchcockin löytö, viileän vaalea kaunotar mainoksista, josta ohjaaja teki tähden mutta jonka uran hän myös tuhosi. Hedren on näyttelijä Melanie Griffithin äiti. Hänet muistetaan elokuvista Linnut (1963) ja Marnie – Vaarallisella tiellä (1964).

Kim Novak (s. 1933): Columbia-yhtiö tarvitsi oman Marilyn Monroensa, ja se löysi seksikään ja vaalean Novakin. Elokuvahistoria muistaa Novakin oikeastaan vain elokuvasta Vertigo – Punainen kyynel (1958) ja sen kaksoisroolista. Vertigoa pidetään yleisesti Hitchcockin parhaana elokuvana.

Mitä tunnetta artikkeli sinussa herättää? Ilmaisemalla tunteesi näet toisten reaktiot.