Elokuvamusiikki paljastaa asioita, joista ei muuten voisi kertoa

Parhaassa tapauksessa juuri ennen elokuvaa on hiljaisuus. Elokuvateatterin suuri pimeys, joka toivottavasti ei huku popcornin rapinaan.

– Olemme kuin eläimiä, vaistojemme varassa. Kuuloaisti herkistyy pimeässä, ja usein musiikki on ensimmäinen asia, jonka kuulemme, kuvailee englantilainen säveltäjä ja kirjoittaja Neil Brand.

Puhe on elokuvamusiikin vaikutuksesta. Sodankylän elokuvajuhlilla tällä viikolla elokuvamusiikista puhuva ja kahta mykkäelokuvanäytöstä säestävä Neil Brand uskoo, että musiikki voi kertoa elokuvassa asioita, joita ei voi kertoa kuvilla eikä dialogilla.

– Miksi muuten käyttää musiikkia, Brand kysyy.

Esimerkiksi käy Bernard Herrmanin musiikki Alfred Hitchcockin Vertigossa. Kun James Stewartin esittämä mies varjostaa Kim Novakin esittämää naista, Herrman ja Hitchcock kertovat musiikin keinoin näiden ihmisten välillä kytevästä suhteesta.

Brandin mielestä parasta elokuvamusiikkia ei ole – kuten usein väitetään – ”musiikki, jota katsoja ei kuule”. Sen sijaan parhaan elokuvamusiikin kuulee juuri silloin, kun ohjaaja ja säveltäjä tarkoittavat yleisön kuulevan sen.

 

Brand tietää kipeästi, että usein musiikin kuulee turhankin selvästi.

– Valinta olla soittamatta musiikkia on yhtä poliittinen kuin sen soittaminen. Monissa elokuvissa toivon, että musiikki olisi poissa, Brand huomauttaa ja huokaa Tarun sormusten herrasta nimen.

Toinen punainen vaate Brandille ovat Marvelin läpisävelletyt supersankarielokuvat.

– Aivan kuin fantasiaelokuvien tekijät pelkäisivät, että jos musiikki taukoaisi, me katsojat heräisimme fantasiasta.

Tunteita alleviivaavan musiikin ongelmissa on osin kyse katsojien ymmärryksen muuttumisesta. Nykykatsoja kuulee Hollywood-säveltäjien kantaisän Erich Korngoldin (1897–1957) pauhaavat sinfoniat toisin kuin aikalaiset.

– Esimerkiksi rakkauden piti 1920-luvulla kuulostaa suurella tavalla romanttiselta. Nyt sellainen musiikki tuntuisi meistä ironiselta. 2000-luvulla luotamme musiikkiin enemmän, jos se on yksinkertaista. Yksi piano tai kitara.

 

Yleisesti elokuvamusiikin tila on kuitenkin Neil Brandin mielestä tällä hetkellä hyvä.

– On paljon elokuvantekijöitä, joilla on hienosti järkeä olla seuraamatta kenenkään tyyliä. Syvästi masentavaa on, kun elokuvassa kuulee toisten elokuvien musiikin, Brand sanoo.

Hienona esimerkkinä Brand pitää Johnny Greenwoodin säveltämää musiikkia There will be bloodiin (2007): elokuvasta erillään jopa häiritseviltä tuntuvia ääniä, jotka on toteutettu klassisilla orkesterisoittimilla.

– Se on kuin modernia atonaalista musiikkia 1950-luvulta, jota ihmiset kieltäytyivät kuuntelemasta silloin. Nyt yleisö kuulee sitä elokuvassa. Se soundtrack on yllättävä erittäin hyvällä tavalla.

 

Koska Sodankylän elokuvajuhlilla ollaan, on Neil Brandilta pakko lopuksi kysyä versio festivaalin klassikkokysymyksestä. Mikä siis on Brandin aution saaren elokuvasoundtrack?

 Viettelysten vaunun (1951) jazz. Niin dramaattinen, niin epä-klassinen. Niin suuria muutoksia mielialassa, Brand hehkuttaa.

Elokuvassa on eräs kohtaus, jossa sensorit puuttuivat saksofoneihin ja korvasivat ne jousilla. Kohtaus siis sai pysyä, musiikki vaihtui.

– Kohtauksessa Stella haluaa Stanleyn takaisin. Mutta alkuperäisen musiikin kanssa Stella vain halusi Stanleya.

Mitä tunnetta artikkeli sinussa herättää? Ilmaisemalla tunteesi näet toisten reaktiot.