Elvis oli alkusoitto Beatlesin suosiolle

Kun parikymppinen Elvis Presley löi maailmalla läpi vuonna 1956, vain laineet ulottuivat Suomeen. Rockin kuninkaan tie oli täällä kivikkoisempi kuin muualla länsimaissa.

Elviksen levytyksiä alettiin julkaista Suomessa vuoden 1956 lopulla, mutta vasta 1959 Tutti frutti pääsi top 20:n joukkoon. Vertailun vuoksi Ruotsissa vähintään joka toinen Elviksen 50-luvun singleistä ylsi kymmenen myydyimmän joukkoon.

Suomen Jazz & Pop Arkiston arkistonjohtaja, Pielavedeltä kotoisin oleva Janne Mäkelä kertoo Elviksen olleen silti suurin ulkomainen nimi 1950-luvun lopun Suomessa. Toki tähden merkitystä ja suosiota on saatettu jälkikäteen hieman liioitella.

– Kannattajia Suomesta löytyi, ja se oli aktiivinen, näkyvä ja dynaaminen porukka, joka sai näkyvyyttä erilaisissa julkaisuissa. Mutta kyse ei ollut valtavista laumoista kuten Beatlesin kohdalla, Mäkelä huomauttaa.

 

Elvis oli ensimmäisessä aallossa tuomassa suomalaiseen nuorisokulttuuriin kansainvälisyyttä.

– Tähtinimiä oli ollut Suomessa ennenkin, lähinnä sellaisia kuin Olavi Virta ja Georg Malmstén. Mutta että ulkomainen nimi varastaa huomion tai nousee kotimaisten tähtien rinnalle, oli tietynlainen uutuusjuttu, Mäkelä sanoo.

Rock’n’rollista ei kuitenkaan syntynyt Suomessa suurta massaliikettä 50-luvulla, vaikka sillä olikin oma aktiivinen harrastajaporukkansa. Rock ei ollut esimerkiksi vuosien 63–64 aikana puhjenneeseen tangokuumeeseen verrattava ilmiö.

– Beatles liimasi suuret joukot yhteen, mutta Elvis oli alkusoitto sille. Siinä vaiheessa oli jo merkkejä siitä, että on olemassa nuorisokulttuuri, joka pikkuhiljaa alkaa muotoutua omaksi näkyväksi ryhmäkseen, Mäkelä sanoo.

Esimerkiksi 19. maaliskuuta 1957 Helsingin Työväentalolle tuli toistatuhatta katsojaa valitsemaan Suomen omaa Elvis Presleytä. Myös Suomen ylivoimaisesti suurimmat ihailijakerhot kuuluivat Elvikselle ja Paul Ankalle. Kummassakin kerhossa oli yli 2 000 jäsentä. Huhut kertovat Presley-seuran johtajan jättäneen koulunsakin voidakseen keskittyä täysipäiväisesti Elvikseen.

 

Uskoa Elviksen, tai sen puoleen rock’n’rollin, tulevaisuuteen ei suomalaisessa mediassa silti juuri viljelty. Vuoden 1957 Sata levytähteä kirjassa ennustetaan: ”Elvisin (näin tähden nimi taivutettiin Suomessa aluksi) tähdenomainen nousu kuorma-auton kuljettajasta Rock and Roll -musiikin ihailluksi ’mestariksi’ on eräs ihmeellisimpiä. Hän pystyy soluttamaan kurkustaan ennenkuulemattoman ihmeellisiä äännähdyksiä ja hälyä. Levytyksillään hän on ansainnut miljoonia dollareita ja hän esiintyy useissa televisio-ohjelmissa. Hän omistaa useita kalleimpia autoja. Hän on eräs viime vuosien suosituimpia levytähtiä mutta hänen päivänsä – kuten niin monen muun sensation ennen häntä – ovat jo luetut.”

Mäkelä toteaa, että rock leimattiin suomalaisessa mediassa hieman lapselliseksi sensaatioksi.

– Varsinkin Elviksen villit esiintymiset saivat huomiota. Suomessa se kääntyi vähän leikiksi. Ei välttämättä esiintyjien kannalta, mutta järjestäjät ja media ehkä yrittivät pehmentää kapinallisuutta lyömällä siihen tällaisen hauskanpidon ja leikillisyyden elementin mukaan.

 

Erityisen kiehtovaa Elviksessä on Mäkelän mielestä epätavallisuuden ja tavallisuuden yhdistelmä.

– Elviksellä oli tavalliset lähtökohdat, mutta hän päätyi asemaan, johon muut ihmiset eivät pääse. Hän oli maailman kuuluisin muusikko 50-luvun loppupuolella.

Elvis teki tunnetuksi uudenlaisen musiikkiyhdistelmän – hän oli se, joka raivasi tietä muille. Musiikillisen vaikutuksen lisäksi Elviksen suuri perintö on Mäkelän mielestä ajatus siitä, että kenestä tahansa voi tulla tähti.

– Hän osoitti, että tavallisista olosuhteista tuleva amatöörimuusikko pystyy pärjäämään musiikkikentällä siinä missä ammattilaisesiintyjätkin ja vetoamaan nuorisoon.

Myös 60-luvun alun Suomessa esiin asteli nuori kitaransoittajien sukupolvi pitkälti Elviksen innoittamana. Aikaisemmin musiikkielämä oli ollut isojen levy-yhtiöiden ja ammattilaisten määräämää toimintaa. Studiossa esiintyivät ammattilaissoittajat, jotka säestivät aina uusia laulajia.

 

Mäkelä huomauttaa, että tasavuotispäivinä tavataan korostaa juhlakalun merkitystä, mutta vääjäämättä Elviksenkin kultti on hiipumaan päin.

– Enää ei esimerkiksi puhuta siitä, että Elvis elää, niin kuin joskus kymmenen tai 20 vuotta sitten. Jos hänestä jokin esimerkki nykyään näkyy, se on minusta se, että kitarasta on tullut maailman ykkössoitin ja miestenkin laulaminen on nykyään sallittua.

Mäkelä kertoo silti itsekin palaavansa aika ajoin Elviksen musiikin pariin.

– Olen sen verran nuorempaa sukupolvea, etten ole 50–60-luvuilla hänen musiikkiaan kokenut, mutta Elviksen kuoleman muistan. Se oikeastaan sysäsi minut liikkeelle musiikin harrastajaksi, tutkijaksi ja vähän soittajaksikin.

Lähde: Jee jee jee – suomalaisen rockin historia.

10 varhaisinta Elvis-mainintaa suomalaisissa levytykissä:

Olavi Virta: Setä-Kalle Amerikasta (1957)

Vesa Enne: Nuori rytmi (1959)

Kissimirrit: Pikku sisko (1960)

Kai Lind: Billy Boy (1960)

Tippavaaran isäntä: Isoisän rock (1960)

Georg Malmstén: Metz-valssisikermä (1961)

Georg Malmstén & Esa Pakarinen: Mullin mallin (1961)

Tuula ja Paula: Olet vain jäljennös (1963)

Johnny: Kotihipat (1964)

M. A. Numminen: Ei edes Elvis loistossaan (1970)

Lähde: Jee jee jee – suomalaisen rockin historia.

"Elvis Presleyn rinnalla on Dingo mitätön"