Essee: ”Raja railona aukeaa” – itäraja on ollut sekä uhka että mahdollisuus kirjallisuudessa

Itärajan läheisyydessä asumiseen liittyy uteliaisuutta, varuillaan olemista, tietoisuutta suojasta ja samalla tieto siitä, että kyse on sopimuksesta, joka voi muuttua.

Raja voi olla myös mielessämme liukuva tai ainakin häilyvä. Mielikuvitusta se ei estä. Kyllikki Mäntylän rakastettava Opri-mummo (1953) pääsi unissaan menetettyyn Karjalaansa joka yö.

Juhani Ahon Juha (1911) on kouraiseva kolmiodraama rajaseudulta. Kaskensa kanssa raatava vanhahko Juha menettää osaansa tyytymättömän ja kipakkasanaisen Marja-nuorikkonsa Uhtuan Shemeikalle, kuulujen kauppias-Shemeikkojen komealle naistennaurattajapojalle. Marja on ollut Juhalle kuin kasvattitytär, ja hänen ahdistustaan lisää pahasisuinen anoppi.

Marja uskoo Shemeikan vakuutteluja siitä, että Karjalassa elämä on helppoa, yhtä juhlaa, laulua ja tanssia. Kun Marja lähtee Shemeikan mukaan, totuus osoittautuu toisenlaiseksi. Marja onkin vain yksi kesätyttö kesätyttöjen joukossa ja yhtä yksinäinen kuin entisessä kodissaan – ja, jos mahdollista, vielä onnettomampi.

Karjalasta paetessaan hän suunnistaa Rajavaaraa, kotivaaraa, kohti, vaikka ennen se on ollut hänelle vastenmielinen.

Juhani Ahon Karjala-kuva ei ollut kovin suopea myöskään hänen matkakuvauksissaan. Kolille noustuaan hän ihaili länteen päin avautuvan maiseman viljelyksiä.

Se edusti hänelle tuttuutta ja turvallisuutta, kesytettyä luontoa, mutta kun hän katsoi itään, villi erämaa lähes kauhistutti häntä.

Matka syvemmälle itään herätti hänessä torjuntaa myös sen kansaa kohtaan: sivistys jäi hänen mielestään Lieksan silloiseen kirkonkylään. Minun kotikylälläni Pankakoskella, jossa oli tuolloin rautaruukki, Aho menetti vähäisetkin toivonrippeensä, ja mitä idemmäksi mentiin, sitä omituisemmiksi ihmiset tuntuivat muuttuvan.

Myös Eino Leino innostui Juhani Ahon tavoin karelianismista ja piipahti 1897 isänsä juurilla Liperissä ja suuntasi itärajalle Ilomantsin Möhköstä. Juhani Aho kaipasi jo Kolilla viljeltyä savolaismaisemaa; Eino Leino tunsi olonsa Karjalassa vieraaksi ja tunsi olevansa omillaan vasta pohjoisempana.

Eino Leino oli tietenkin myös ajankohtaisrunoilija. Käsitystä kansan yhtenäisyydestä tulvii runo Karjalan kannas, jonka Leino kirjoitti silloin, kun Kannaksen itäiset pitäjät uhattiin liittää Venäjään. Runo ilmestyi Tähtitarha-teoksessa 1912.

Runo on voimakas muttei lietsova. Se korostaa lain noudattamista, muistuttaa raivaajahengestä ja huomauttaa: ”…emme me rajan yli ryntää, / tahdomme kylvää ja kyntää”. Runo päättyy Karjalan paikkakuntien lujuutta ja vahvuutta luonnehtiviin ilmaisuihin: ”Uusikirkko seisoo, Kivennapa kestää, / Metsäpirtti auttaa, Rautu on rautaa, / vielä ei kaiveta Karjalan hautaa. / Karjalan kanssas on teidän, / Karjalan Kannas on meidän.

Väinö Linnan Tuntemattomassa sotilaassa (1954) ylitetään niin uusi kuin vanha raja. Jo pelkkä tietoisuus rajan läheisyydestä ai­heuttaa jännitystä miehissä.

Päivystäjä kiertelee teltoissa ja teroittaa hiljaisuutta: ”Ei mitään meteliä sitten. Rajalle on runsas pari kilometriä matkaa.” Raja on este ja hidaste. Konepistoolimiehet menevät edellä, ja lopulta edessä on raja kaksinkertaisine piikkilanka-aitoineen. Hietanen alkaa metelöidä ja mutisee lopulta: ”Kaikki saatanan tolppi täs pystytettän pisi metti! Mää en semmottii hyväksy.”

Vanhan rajan ylitys onkin jo toisenlainen moraalinen kysymys ja aiheuttaa enemmän keskustelua.

Hietanen tekee oikein harppauksen: ”Nyt juur! Täl hetkel Hiatasen akan poiika astus ulkomail.” Lahtinen murahtaa: ”Ja tähän loppui sitten meitin oikeutemme. Meinaan tästä lähtien ollaan sitten rosvoretkellä.” Sihvonen tuhahtaa Lahtiselle ottamalla tapojensa vastaisesti kantaa turvallisuuspoliittiseen fraseologiaan: ”Myöhän sitä ollaan rosvoja, kun rajoja ylitetään. Toiset sitä vaan turvallisuutta varjelee, kun rajoja siirtelevät…”

Kaukopartiomies, sotakirjailija Esa Anttala oli syntyjään Uudeltakirkolta. Hopeaa rajan takaa (1961) kertoo kolmesta kaveruksesta, jotka lähtevät ennen jatkosodan syttymistä hakemaan kotilattian alle piilotettuja hopeita. Tiettävästi romaani oli omakohtainen.

Tässä teoksessa raja kantaa kuoleman merkitystä. Rajamiehet molemmin puolin ampuvat kohti pientäkin ääntä, ja varsinkin paluumatka hopeitten kanssa on dramaattinen.

Mikko Niskanen ohjasi romaanista hienon elokuvaversion 1963. Siinä nähdään Pertti ”Spede” Pasanen kerrankin vakavassa roolissa ressukkamaisena ylioppilas Paukkuna, joka on talvisodassa taistelleiden ja Karjalan-kotinsa menettäneiden tovereittensa hienoisen ylemmyydentunteen kohteena.

Minäkertojan asenne on kautta romaanin sotilaallisen kova. Vihan ja katkeruuden tunteet eivät ole hävinneet; neuvostoliittolainen on yhä ”iivana” ja yhtä syvän torjunnan kohteena kuin sota-aikanakin.

Venäjän kielikin tuntuu kolmikosta molotukselta, vaikka yksi kolmikosta puhuukin sitä kuin äidinkieltään ja turvaa taidollaan kolmikon selviytymisen kiperistä tilanteista.

Raja on määrittely- ja määräämiskysymys. Silloin, kun se on suljettu ja vartioitu, se luo sekä turvaa että esimerkkieni valossa myös uhkaa.

Nyt, kun evakkojen kotiseutumatkat ovat arkipäivää eikä entisille kotikonnuille tarvitse mennä vain unissa tai omin luvin, raja on siirtynyt myös ihmisten mielikuvakartalla.

Rajan ylittäminen ei enää ole samanlainen suuri seikkailu kuin ensimmäisten kotiseutumatkojen aikoihin.

Mitä tunnetta artikkeli sinussa herättää? Ilmaisemalla tunteesi näet toisten reaktiot.