"Halusin kertoa, mitä se on, kun ei ole rahaa eikä puhelin soi", sanoo Sami Yaffa

Mun mielestä Hanoi oli dumattu jo ennen kuin me edes aloitettiin, sanoo Sami Yaffa. Ja nauraa päälle.

Siis mitä?

– Kaikki meidän suosikkibändit, Iggy and the Stooges, Damned, New York Dolls, olivat sellaisia, etteivät ne myyneet paljoakaan levyjä. Mutta ne vaikuttivat isolla tavalla musiikkiin, uskalsivat tehdä omaa juttuaan ja raivasivat samalla tietä muille, Yaffa sanoo.

Sitä samaa teki Hanoi Rocks (1979–1985), jonka basistiksi Yaffa lähti 16-vuotiaana. Bändi innoitti olemassa olollaan sellaisia yhtyeitä kuin Skid Row ja Guns ’N Roses, jotka myöhemmin kiipesivät levylistojen huipulle ympäri maailmaa.

Hanoi Rocksin oma valloitus päättyi kolariin. Yksi suomalaisen rockmusiikin puhutuimmista hetkistä ajoittuu joulukuun 9. päivään vuonna 1984, jolloin Mötley Crüe -laulaja Vince Neil ajoi humalassa päin toista autoa.

Neilin kyydissä ollut Hanoi-rumpali Razzle kuoli. Samalla päättyi Yaffan ura Hanoi Rocksissa.

– Olin 21-vuotias. Kun soitin kertoakseni tyttöystävälleni Razzlen kuolemasta, sain tietää, että musta tulee isä. Olihan se huh-huh.

Syy vanhojen muisteluun liittyy elokuun lopussa julkaistuun Sami Yaffan Tie taipuu -elämäkertaan. Tommi Liimattan kirjoittamassa teoksessa käydään kaunistelematta läpi, miten Sami Takamäestä tulee Sami Yaffa, miten teinistä tulee rocktähti, miten rocktähteys vaihtuu vessojen pesuun, miten nälissään tehdään ryöstö – ja miten melkein kolkataan Abba-tähti minkkiturkin vuoksi.

Mutta kerrotaan kirjassa paljosta muustakin: lojaalisuudesta, ystävien kuolemasta, isyydestä, rakkaudesta, levottomasta sielusta ja vielä levottomimmista jaloista, duunista, onnistumisista ja – ennen kaikkea – musiikista.

– Omasta mielestäni aukesin melkein liikaakin kirjassa. On diippejä juttuja, jotka ei ehkä kuulu muille. Mutta halusin ylös kaiken, myös ne huonot ajat. Että miltä tuntuu olla duunissa alelevykaupassa, kun jengi ostaa sun levyn eikä tunnista sua myyjänä. Tai se, miltä tuntuu kuurata vessoja työkseen vain vähän sen jälkeen, kun on soittanut kymmenien tuhansien ihmisten edessä, Yaffa, 53, sanoo.

– Muusikoiden kirjat on liian usein pintaliitoa. Näytetään vaan hyvät ajat ja sitten kamajutut. Mutta ei kokonaisia taipaleita. Halusin kertoa, mitä se on, kun ei ole rahaa eikä puhelin soi. Ja miltä tuntuu, kun ne projektit, joihin uskoo täydellä sydämellä, luhistuu.

Neljäänsataan sivuun mahtuu paljon. Yaffa virnistää, että 36-vuotisesta karriääristä olisi saanut helposti tuhatkin sivua.

Tarinoissa tipahtelee vähän väliä tuttuja nimiä musiikkimaailmasta, ja suomalaisbasistin tarmoa ja ennättämistä paikasta ja tilanteesta toiseen ei voi kuin ihmetellä. On Jetboy, Jerusalem Slim, Demolition 23., New York Dolls, Mad Juana ja Michael Monroen yhtye. Ja on kokemukset katusoittamisesta hengenpitimiksi ja vierailusta Conan O’Brienin show’ssa.

Suomessa ehditään teinivuosien jälkeen vain piipahtaa. Kotipaikkoina vilahtelevat muun muassa Mallorca, Tukholma, Lontoo, New York, Los Angeles ja Barcelona.

Ja sitten on Sound Tracker -sarja, jossa kulkuri nappasi kameraryhmän mukaansa tutustumaan maailmanmusiikkiin. Se sai alkunsa, kun amerikkalainen huippukokki Anthony Bourdain vieraili Suomessa vuonna 2012 tekemässä televisio-ohjelmaa paikallisesta ruokakulttuurista. Yaffaa pyydettiin mukaan oppaaksi.

– Pian tämän jälkeen Sound Trackerin toinen isä ja ohjaaja Tiaisen Otso oli yhteydessä ja kysyi, kiinnostaisiko tehdä ohjelma maailmanmusiikista. Sanoin, että joo, mutta tehdään sitten kunnolla.

Venla-palkittua Sound Trackeria on tehty kaksi kautta, ja ohjelma on myyty Yaffan mukaan 20 eri maahan. Suosion syyksi hän uskoo, että ohjelmassa muusikko tapaa muusikon, jolloin katsojalle raottuu pieni pala uudenlaista maailmaa.

– Sarja ei perustu starameriiteille, vaan mukana on aitoja ihmisiä kertomassa kulttuuristaan. Tätähän tein jo Hanoin aikana. Kun oli aikaa, lähdin vaeltamaan ja tutustumaan paikkoihin ja ihmisiin. On hienoa kokea sellainen mitä helvettiä nyt -fiilis, Yaffa sanoo.

– Sound Trackerin kautta on herännyt into tehdä syvällisempiä ja vähän kantaaottavampiakin asioita. Maailma on oudossa kondiksessa politiikan, valtataistelujen ja muun paskan takia. Siksi on tärkeä näyttää, että vaikka kulttuurit ovat erilaisia, ihmiset ovat samanlaisia.

Yaffa nauraa kysymykselle, onko hän maailmanparantaja. Ei ole.

– En halua parantaa ketään. Mutta voin vähän raottaa ovea ja näyttää asioita.

Sound Trackerin kolmannen kauden tekeminen alkaa tammikuussa. Yaffa väistää utelun, onko Suomi jo ohjelmassa mukana.

– On sitä suunniteltu. Mutta se pitää tehdä kunnolla, muuten on nirri pois.

Yksi on pyhä läpi kirjan: musiikin tekeminen. Sitä se on yhä, Yaffa sanoo.

– Musiikki ei saa olla vain työtä, siinä pitää olla se alkuperäinen ilo ja innostus mukana.

Jos iloa ei ole, Yaffa lopettaa ja tekee jotakin muuta. Niin kävi, kun basisti pääsi mukaan Joan Jett & The Blackheartsiin vuonna 2003.

Alku näytti hyvältä. Oli isot yleisöt, keikkaa ympäri maailmaa ja hyvä, kiinteä kuukausiliksa.

– Mutta se oli kuin tehtaalla työskentelyä. Kaikki pysyi muuttumattomana. Sen parin vuoden aikana kun olin mukana, keikkasetissä vaihtui pari biisiä. Se ei ollut mielenkiintoista, eikä yhtään mulle.

– Muut bändiläiset olivat olleet siinä kymmenen vuotta mua ennen, ja ovat yhä siinä. Ja tiedän, että he vihaavat jokaista päivää.

Yaffa nauraa ja tiivistää elämänsä olleen kummallinen rundi. Toisaalta se, että mutkan takaa tulee jotakin yllättävää, pitää asiat mielenkiintoisena.

Jotakin sellaista kuin valokuvaaja Meeri Koutaniemi, jonka kanssa Yaffa seurustelee. Yhteistyötäkin on luvassa, kun kahden kiireisen kalentereista löytyy riittävästi aikaa.

Yaffa hymyilee Koutaniemestä puhuttaessa.

Oletko sä onnellinen?

– Olen.

Se saa lanteet notkumaan

Sami Yaffalle oli pienestä pitäen selvää, että basso olisi hänen soittimensa. Syykin oli selvä: basso on se soitin, joka saa lanteet notkumaan.

– Musta se on bändin moottori. Ainakin niissä bändeissä, joissa soitan, Yaffa nauraa.

– Ei mua kiinnostanut ikinä laulumelodiat tai kitarat, mutta kun isoveli soitti mulle levyjä, hyräilin aina ne bassolinjat sieltä.

Yaffa osti ensimmäisen bassonsa 13-vuotiaana. Hän rahoitti soittimen myymällä suuren osan levykokoelmastaan. Koska bassovahvistin oli alkuun huono, Yaffa oppi runttaamaan voimalla. Se kuuluu yhä soittotyylissä.

– Oli mulla Jaco Pastorius -kausikin, kun hirveällä tekniikalla soitettiin niin paljon kuin pystytään. Mutta se lässähti. Mua kiinnosti enemmän se tila, johon nuotit laskeutuu.

Bändi on tasan niin hyvä kuin sen rytmiryhmä. Ja rytmiryhmä on tasan niin hyvä kuin basistin ja rumpalin kemia.

– On onnenpotku löytää rumpali, jonka kanssa osuu yhteen. Mulla toimii parhaiten rumpalit, jotka vähän kiilaa. Kun punkista tullaan, niin soitto on vähän etukenossa.

– Rock’n’rollin soittaminen on energistä ja intensiivistä. Jos alkaa kelata lavalla, mitä pitikään tehdä, alkaa mogailla.

Mitä tunnetta artikkeli sinussa herättää? Ilmaisemalla tunteesi näet toisten reaktiot.