Huippukeraamikko heitteli koulussa hernepusseja ja mietti, että ajan voisi käyttää paremmin

Tekninen taituruus. Näillä sanoilla Pauliina Pölläsen taidetta kuvaillaan sekä Suomessa että ulkomailla. Muodot ovat ohuita, lasitekerrokset runsaita. Teoksissa näkyy kaiken aikaa Pölläsen oma sormenjälki, todiste tuhansista painalluksista.

Pölläsen mukaan yhteys saveen syntyy vain yhdellä tavalla: viettämällä aikaa sen parissa, nipistelemällä, erehtymällä, aloittamalla alusta. Pöllänen on muovaillut savea viisivuotiaasta saakka.

Perhe muutti isän työn mukana Kuusamosta Kuhmoon, Kajaaniin, Rovaniemelle, taas Kuhmoon. Kuvataidekoulut ja opettajat vaihtuivat, mutta taidetta arvostava äiti piti huolta, että lapset saivat jatkaa harrastustaan.

Perheen kiintopiste oli Siilinjärvellä. Siellä olivat isovanhemmat ja mökki. Niinpä Pölläsen valinta hänen valmistuttuaan kuvataidelukiosta Kajaanista oli helppo. Vuonna 2002 hän aloitti opinnot Kuopion Muotoiluakatemiassa.

– Ajattelin, että sieltä saisin kunniallisen ammatin. Minulla olisi neljä vuotta aikaa oppia mahdollisimman paljon keramiikasta.

Toisin kävi.

– Oli siinä varmasti nuoruuden ahdistustakin, mutta olin oikeasti tosi äkäinen, Pöllänen muistelee.

Periaatteessa kaikki oli hienosti. Tilat Kuopiossa olivat hyvät ja opettajat huippupäteviä, kertoo Pöllänen.

– Mutta design meni kaiken edelle. Sen sijaan, että olisimme saaneet keskittyä keramiikan tekoon, lukujärjestys täyttyi sanahirviöistä, joista ei jäänyt mitään käteen. Kävin höttöisiä viestinnän kursseja, joilla nakeltiin hernepusseja ringissä. Mietin, että tämänkin ajan voisin käyttää keramiikkapajassa.

Opintojen loppuvaiheessa todellisuus tuli silmille.

– Tajusin, että meistä tulisi työttömiä muotoilijoita.

Sama tajuttiin muuallakin. Viimeiset keraamikot valmistuivat Kuopiosta vuonna 2014. Lähes viisikymmenvuotinen koulutus päättyi.

Pöllänen uskoo, että koulutuspoliittinen virhe tehtiin silloin, kun materiaaliosaamisesta luovuttiin. Suomalaisesta designista puhutaan tälläkin hetkellä paljon. Pauliina Pölläsen mielestä tärkeämpää olisi puhua suomalaisesta työstä.

– Artesaanialan osaamiselle olisi varmasti edelleen kysyntää. Ihmiset ovat kiinnostuneita Suomessa valmistetuista tuotteista. Mitä designiin tulee – eipä taida Arabiakaan monta suunnittelijaa työllistää.

Kuopiosta Pöllänen muutti Helsinkiin. Pariin vuoteen hän ei jaksanut edes ajatella keramiikkaa, designia tai Suomen koulutuspolitiikkaa. Sitten hän huomasi viettävänsä jälleen kaiken vapaa-aikansa kädet savessa. Taideteollisuusseura Ornamon tilaisuudessa Pöllänen kuuli tanskalaisesta Guldagergaardin Project Network -ohjelmasta nuorille taiteilijoille. Kukaan suomalainen ei ollut koskaan osallistunut siihen.

Residenssissä Pöllänen tapasi keramiikkataiteilijoita eri puolilta Eurooppaa. Hän tajusi, että mahdollisuuksia oli muuallakin. Ensi yrittämällä hän pääsi maisteriopiskelijaksi Oslon taideakatemiaan. Siellä hän kiinnostui suurista, arkkitehtonisista veistoksista. Koulun polttouunissa saattoi polttaa jopa kolmimetrisiä saviesineitä.

Tällä hetkellä Pöllänen asuu ja työskentelee Lontoossa. Designmuseossa Helsingissä on parasta aikaa esillä hänen toinen yksityisnäyttelynsä Suomessa. Ensimmäinen oli Kuopiossa, Muotoiluakatemian Kellarigalleriassa yli kymmenen vuotta sitten.

Onko Suomi liian pieni maa taidekeramiikan tekijälle?

– Eihän se Norjakaan iso ole, heittää Pöllänen heti.

Mutta Norja on toisenlainen, hän selittää. Norjassa järjestelmä on rakennettu taiteilijaa varten.

–  En millään pääse yli siitä, että Suomessa taiteilija aina maksaa kaikesta. Hänen pitää olla kiitollinen apurahasta, jolla hän maksaa gallerian vuokran. Samaan aikaan galleristi voi istua takapuolensa päällä tekemättä mitään taiteilijan hyväksi.

– Taide on kansainvälinen bisnes. Suomalaista taidetta voitaisiin viedä ulkomaille, ja se voisi antaa Suomelle takaisin paljon. Mutta se ei onnistu niin kauan, kun taiteilija on yksin.

Pöllänen uskoo jäävänsä Lontooseen.

– Täällä on enemmän kilpailua, mutta gallerioita ja yleisöä on moninkertaisesti. Etsin parasta aikaa uutta työhuonetta. Olen muuttanut niin monta kertaa maasta toiseen, että haluaisin viettää nyt vähän aikaa paikoillani töitä tehden.

Pöllänen seuraa tiiviisti suomalaista julkista keskustelua. Hallituksen koulutusleikkaukset huolettavat häntä, samoin taidekritiikin hiipuminen sanomalehtien palstoilla. Verkkoyhteisö ei sitä puutetta voi korvata.

– Taideväellä on omat piirinsä verkossa, mutta kuinka moni jaksaa lukea Mustekalasta artikkeleita Theodor Adornosta? Jos julkinen, yleissivistävä taidekeskustelu puuttuu, tulevat sukupolvet eivät voi ymmärtää sitä, mitä näkevät.

Pauliina Pölläsen yksityisnäyttely Half Full on esillä Designmuseossa Helsingissä 12.3. saakka.