Ikääntyneiltä yhä enemmän tekstejä kustantamoille: "Se oli eläke, mikä tarjosi aikaa kirjan viimeistelyyn"

Monta vuotta se oli mielessä, kirja. Leppävirtalaisella Veikko Kastisella oli pakonomainen tarve purkaa sisintään kirjoitukseksi. Öisin ajatukset siirtyivät ruutupaperille, välillä kuukausienkin tauoilla kypsytellen, kunnes viimein koitti oikea hetki kirjoittaa.

– Se oli eläke, mikä tarjosi aikaa kirjan viimeistelyyn. Osittain terapiakirjana alkanut teos muuttui lopulta julkaisukelpoiseksi tekstiksi, Täydessä ymmärryksessä -kirjan tehnyt Kastinen sanoo.

– Olihan se hieno hetki, kun sain kustannussopimuksen, vaikka se pieni kustantamo olikin. Tuli olo, että tarina kiinnostaa muitakin.

Kastisen tarina ei ole nyky-Suomessa ainutkertainen. Kaunokirjallisuuspäällikkö Antti Kasper Otavalta kertoo, että suurten ikäluokkien eläköityminen näkyy kustantamoon lähetetyissä käsikirjoituksissa.

– Eläkkeellä on aikaa kirjoittaa, ja tämä heijastuu meillekin lähetettyissä teksteissä. Varttuneemmat kirjoittajat tarjoavat usein muistelmallisia omaelämäkerrallisia proosatekstejä, Kasper tiivistää.

Myös WSOY:n kotimaisen kaunokirjallisuuden kustantaja Anna-Riikka Carlson ja Karisto-kustantamon kustannustoimittaja Pirta Syrjänen ovat huomanneet, että eläkeläisten tekstien määrä on kasvanut. Tärkeäksi kirjoitusinnon kohottajaksi Syrjänen nostaa lisääntyneen vapaa-ajan lisäksi myös taloudellisen tilanteen.

– Kirjoittaminen on hommaa, jolla hyvin harva elää Suomessa. Eläkkeellä on tietty vakaa tulotaso, mikä mahdollistaa kirjoittamisen.

Vaikka eläkeläisten määrä on joidenkin kustantamoiden mukaan kasvanut esikoiskirjailijoiksi haluavien joukossa, on käsikirjoitusten tarjoajia melko tasaisesti laidasta laitaan niin tekstin aihepiirin ja genren kuin lähettäjienkin suhteen.

Kotimaisen kaunokirjallisuuden kustannustoimittaja Jaakko Launimaa Likeltä huomauttaa, että Suomessa kirjoitetaan todella paljon, mikä on jo itsessään arvokas asia.

– Meille tulee vuodessa noin 1 000–1 500 käsikirjoitusta. Julkaisuprosentti tästä määrästä on hyvin pieni. Tehtävämme on katsoa, että tekstillä on laajemmassakin mielessä kiinnostavuutta. Vaikka käsikirjoitus ei kiinnostaisi kustantajaa, niillä teksteillä on oma arvonsa niin kirjoittajalle kuin hänen lähipiirilleenkin.

Kariston Syrjänen arvioi vuosittain vastaanotettujen käsikirjoitusten määräksi noin 500 kappaletta ja Otavan Kasper noin 1 000. Anna-Riikka Carlson arvioi WSOY:n ottavan vuodessa vastaan 1 400–1 500 käsikirjoitusta ja Tammen kustannuspäällikkö Hannu Harju toista tuhatta.

– Lähettäminen on sähköpostilla helppoa, mutta vähän niistä päätyy julkaistavaksi, vuodessa yhdestä viiteen kappaletta, Harju sanoo.

Suuri käsikirjoitusten määrä ei myöskään tarkoita, että painettujen kirjojen määrä kasvaisi. Päinvastoin, ollaan jo kipurajoilla.

– Kirjoja ilmestyy väestömäärään nähden todella paljon. Suuri huoli on, että monet todella hyvät kirjat jäävät vaille huomiota, Carlson sanoo.

Pirta Syrjänen kertoo kiinnittäneensä huomiota kirjailijoiksi haluavien koulutukseen. Hänen mukaansa yhä useammalla käsikirjoituksen lähettäneellä on takanaan erilaisia kursseja tai jopa pidempiaikaisia opintoja.

– Olen ollut parikymmentä vuotta alalla, ja uran alkuvaiheessa käsiin osui melko harrastelijamaisia tekstejäkin. Nykyään tekstit ovat hiottuja, monesti kurssilla aloitettuja tai viilattuja. Toki edelleen on kaikenlaista joukossa, osa kirjoittaa ihan vain purkaakseen oloaan, Syrjänen sanoo.

Antti Kasper ei ole havainnut vastaavaa käsikirjoitusten kokonaiskuvassa, mutta hän vahvistaa, että useilla myönteisen julkaisupäätöksen saaneilla on kirjoittajakoulutusta tai -taustaa. Carlson on samalla linjalla: pienestä joukosta näkee, että tekstejä on hiottu ajatuksella.

– Mutta ei se hiottujen käsikirjoitusten määrä ole kasvanut. Kärki on vain terävöitynyt.

Mikä sitten on genre, jota kustantamoihin kaivataan? Vastaus vaihtelee, mutta hyvälle kirjallisuudelle on aina tilaa. Otavan Kasper lukisi mielellään hauskoja tekstejä.

– Jos käsikirjoitustarjontaa pitää jotenkin luonnehtia, niin onhan tämä vähän surullisten laulujen maa. Yleiskuva on tumma. Hyvälle humoristille löytyisi varmasti sijaa. Toki hyvän huumorin kirjoittaminen ei ole helppoa ja taitajat ovat vähissä, Kasper sanoo ja huomauttaa, että uusia dekkarikirjailijoitakin mahtuisi mukaan.

– Mutta tietenkin kaiken pitää lähteä kirjoittajasta itsestään. Ei kenellekään voi syöttää aihetta.

Haavetta ei pidä lykätä

Tammen kustannuspäällikkö Hannu Harjulla on neuvo kirjailijaksi haaveileville: aloita kirjoittaminen.

– Monella se on haaveena, mutta sitten aloittamista lykätään. Toki kirjoittaminen vie aikaa ja vaatii keskittymistä, mikä on haaste perheelliselle työelämässä olevalle ihmiselle, mutta on myös hyvä muistaa, että harva julkaistu esikoiskirjailija on yli 60-vuotias.

Harjun mukaan kirjoitta-maan oppii kahta kautta: lukemalla ja kirjoittamalla. Lukemalla tulee tietoiseksi kirjallisuuden ja kerronnan perinteistä.

– Bo Karpelan sanoi, että hänestä kirjailijan tekivät ne kirjailijat, joita hän luki ja arvosti, Harju sanoo.

– Myös hyvät sparrarit ja kommentoijat auttavat tekstin edistämisessä. Kirjoittaminen on analyyttistä työtä, mutta samaan aikaan siinä pitää olla sielu, tunnetta. Oma ääni ja tapa kirjoittaa herättävät huomiota.

Harju huomauttaa, että hyvä kirjallisuus kykenee poimimaan aikalaisilmiöitä ja antamaan niille hahmon siten, että lukijoille muodostuu mahdollisuus jäsentää aihetta ja puhua siitä.

Aina hyvä aihe ei tarkoita hyvää lopputulosta.

– Harmittaa, jos kirjoittaja löytää loistavan aiheen ja näkökulman, mutta ei osaa käsitellä niitä. Ja toisin päin voi olla, että kirjoittajalla on sujuva ja lennokas tyyli muttei sanottavaa.

Mitä tunnetta artikkeli sinussa herättää? Ilmaisemalla tunteesi näet toisten reaktiot.