Joensuun kaupunginteatteri hukkaa kykyjään

Charles Dickens Nicholas Nicklebyn elämä ja seikkailut

Ensi-ilta Joensuun kaupunginteatterin suurella näyttämöllä 12.2. Joensuun kaupunginteatterin näyttämö vaikuttaa Nicholas Nicklebyn ensi-illassa kelvolta. Valot toimivat, puvustus on näyttävää ja maskeeraus paikoin huimaavaa, hyvä jos näyttelijöitä edes tunnistaa. Ääni sentään paljastaa, eikä katsoja jää aivan pulaan.

Kaupunginteatterin johtajan Tero Heinämäen ensimmäinen ohjaus omaan teatteriinsa on kuta kuinkin toimivaa, paikoin oikein hyvää ja täsmällistäkin. Toisella jaksolla tosin jahkaillaankin aivan liikaa ja liian pitkään.

Näyttämöllä nähdään näyttämömiehiä lähes yhtä tiheään kuin näyttelijöitä, kun siirrytään kohtauksesta toiseen himmetyissä valoissa ja viedään pois elementtiä ja tuodaan uutta tilalle. Musiikkia käytetään oikein mukavasti oikeissa paikoissa.

Jos ei kaikki, niin moni asia toimii niin kuin pitääkin.

Mukava teatteri-ilta siis?

No-o. Riippuu kohderyhmästä. Minulla väliaikaan asti meni edes jollain tavalla, toinen oli ajanhukkaa. Kysymys kuuluu, kenelle tämä on tehty.

En osaa vastata. Aikuisille näytelmä ei oikein käy, kilteille yläkoululaisille ehkä.

Näyttelijäntyötä Charles Dickensin romaani Nicholas Nicklebyn elämä ja seikkailut on 914 sivua pitkä. Siinä tapahtuu yhtä sun toista ja kaikenmoista.

Joensuun kaupunginteatterin näytelmä Nicholas Nicklebyn elämä ja seikkailut kestää väliajan kanssa rapiat kaksi puoli tuntia.

Mitä siihen aikaan siitä tekstistä mahtuu? Luuranko. Mitä siitä seuraa? Naiivi ja epäuskottava juoni, joka on yhtä salkkaria ja tarina, jonka lopun tietää jo alkumetreillä.

Dickensin hahmot ovat karikatyyrejä, niin ovat kaupunginteatterinkin. Hyvät ovat lutuisen hyviä, pahat tosi pahoja. Siis tositosi pahoja, hirrrrveän pahoja.

Joensuun kaupunginteatterin Nicholas Nicklebyn elämä ja seikkailut on hyvä esimerkki ammattitaidolla tehdystä teatteriteatterista, jossa näyttelijä tietää näyttelevänsä ja katsoja tietää katsovansa näytelmää.

Siitä on teatterin lumo ja illuusio pääosin kaukana.

Kerran illuusio toimii vakuuttavasti, kun se kaikkein suurin pahis eli Arto Heikkilän näyttelemä Ralph Nickleby poistuu lopullisesti näyttämöltä.

Heikkilä on muutenkin vakuuttava roolissaan. Sanotaan, että pahaa on helppo näytellä, ja Heikkilä sen osaa.

Helppo on kehua myös moninaisissa sivurooleissa Petteri Rantataloa , Jarmo Jämséniä , Jaakko Tohkasta , Perttu Leinosta ja Lassi Uimosta , muun muassa. Hahmoissa ja tulkinnoissa löytyy.

Minna Maaria Virtaselle käsikirjoitus ja sovitus antaa liikaa tilaa lätistä joutavia.

Mikkomarkus Ahtiainen on sama Mikki Hiiri, kirkassilmäinen nuorukainen kuin Cabaret-musikaalissa. Tässä roolissa se toki toimii.

Vakavampi kysymys on, mitä kaupunginteatteri haluaa näytelmävalinnallaan kertoa. Dickens voi toimia pitkinä televisiotuotantoina, mutta näyttämöllä ei, valitettavasti.

Mitä tunnetta artikkeli sinussa herättää? Ilmaisemalla tunteesi näet toisten reaktiot.