Kadonnutta aikaa etsimässä kristallisoi Proustin ajattelun

Marcel Proustin järkälemäinen pääteos Kadonnutta aikaa etsimässä ilmaisee taideteoreettiset ajatukset, joita Proust kehitteli kesken jääneissä teoksissaan. Anssi Neuvosen mukaan teoksen hahmoista on löydettävissä karkeasti jaotellen kolmenlaista suhtautumista taiteeseen.

Ensimmäisellä tasolla ovat taiteen harrastajat, jotka eivät Proustin mielestä osaa tai uskalla katsoa sisimpäänsä. He eivät tiedä, mikä heistä itsestään on hyvää taidetta, joten he omaksuvat massan arvot.

Henkinen itsenäisyys olisi kuitenkin Proustin mielestä tärkeää taiteilijalle, ja esimerkiksi taiteelliset koulukunnat ja poliittiset puolueet koostuvat hänestä keskinkertaisista ihmisistä, jotka eivät uskalla viedä omaa ajatteluaan muutamaa askelta pidemmälle.

– Toinen taso ovat diletantit, harrastelijat, jollainen Proust oli itse hyvin pitkään. Tämä on selvästi harmittanut häntä paljon, Neuvonen sanoo.

– Diletantit ovat joko lahjakkaita taiteellisesti, mutta samalla laiskoja tai hedonisteja, eivätkä kykene menemään syvemmin taiteelle omistautumisen alueelle, tai sitten väkinäisiä taiteilijoita, jotka eivät tavoita sisäistä ääntään.

Kolmannelta tasolta löytyvät menestyvät taiteilijat. Menestys ei Proustille tarkoita tunnustusta tai myyntiä, vaan sitä, että taiteilija on pystynyt absoluuttisesti omistautumaan taiteelle ja löytänyt oman äänensä. Proust kirjoittaa taiteilijan kadonneesta kotimaasta, jonka ääntä taiteilijan tulee seurata.

Proust itse onnistui menemään lopulta pitkälle taiteelle omistautumisessa, ja kirjoittaessaan Kadonnutta aikaa etsimässä, hän linnoittautui pariisilaiseen huoneistoonsa äänieristettyyn huoneeseen. Romantiikan ajan taiteilijaneron palvontaa Proust ei kuitenkaan allekirjoita.

– Vaikka hän on lähtöisin hienostoperheestä, hänen käsityksensä taiteesta on demokraattinen, ja kuka tahansa on potentiaalinen taiteilija.

Mitä madeleine-hetki kertoo Proustin taidekäsityksestä