Essee: Kaikkien tuntemat sotilaat - "Haluaisin elokuvan hiljaisista, jotka ovat meille yhä tuntemattomia"

"Jos minä saisin päättää, haluaisin nyt elokuvan niistä jatkosodan hiljaisista, jotka ovat meille yhä tuntemattomia", kirjoitti taittava toimittaja Aki Jörgensen Savon Sanomissa 5. joulukuuta 2014 julkaistussa esseessä.

Lue Jörgensenin essee kokonaan alta.

 

Väinö Linnan kirjalle ei ehkä ole eduksi, että siihen perustuva elokuva katsotaan joka vuosi.

Huomenna sen voi taas nähdä. Lähes kolmetuntisen elokuvan, joka alkaa Finlandialla ja kaatuneita tovereitaan kantavilla miehillä, ja jonka myöhemmätkin kohtaukset osaamme ulkoa.

Edvin Laineen ohjaama Tuntematon sotilas (1955) on esitetty televisiossa jokaisena itsenäisyyspäivänä vuodesta 1999 alkaen.

Tuskin sitä kovin monessa kodissa katsotaan joka vuosi kuten elokuvaa yleensä: alusta loppuun television ääressä. Pikemminkin Tuntematon ja sen tutut päähenkilöt vierailevat kodeissamme kerran vuodessa. Kas, eikös Rokka kohta liitykin joukkoon?

Ei vanha Tuntematon oikeastaan enää elokuva olekaan. Se on kansallinen instituutio, jota parempaa suomalaisuuden kiteyttäjää emme tunne.

Vaikka Väinö Linnan tasan 60 vuotta sitten julkaistu kirja on sekin yhä luettu ja rakastettu, monet muistavat sen Laineen elokuvan kautta.

 

Muuttuessaan kansallisjärkäleeksi Tuntematon sotilas on vääntynyt irvikuvaksi otsikostaan.

Väinö Linnan pasifistinen kirja kuvasi todellisia rintamamiehiä ilmestyessään uudella tavalla. Purnaavat ja vitsailevat sotilaat olivat tuntemattomia kirkasotsaisten sankarikuvausten rinnalla.

Hetken aikaa valotus hätkähdytti. Joku ehti pitää sitä rienauksenakin suomalaista sotilasta kohtaan.

Veteraanit itse tunnistivat kuvansa. Nopeasti Linnan näkemys hyväksyttiin, ja sen jälkeen kanonisoitiin.

Kirjan ja elokuvan sotilaskuvauksesta tuli klisee. Kävi niin, että hyvän suomalaisen jermun tulikin olla kuin pokkuroinnista piittaamaton Rokka tai humaani hupiveikko Hietanen. Kaikkien suomalaisten johtajien esikuva on Koskela, jonka mielestä ”asialliset hommat suoritetaan, muuten ollaan kuin Ellun kanat”, vaikka moni johtaja todellisuudessa muistuttaakin enemmän Lammiota, jolle kuri on menestyksen selkäranka.

Eikä unohtaa tosiaan saakaan sitaatteja, jotka ovat tehneet painavaa työtä Tuntemattoman sotilaan muuttumisessa sotakuvauksesta koko perheen itsenäisyyspäivän keskipisteeksi. Nyt elokuvan katsomiskokemus muistuttaa sketsihuumorin kertaamista: kohtausten huippukohdat tietää ennalta, mutta ne haluaa silti nähdä taas. Kohta se sanoo syövänsä rautaa.

Tapahtuneessa saattoi auttaa painotus. Laineen elokuvassa näytetään suhteellisen vähän varsinaisia sotatoimia?–?pikemminkin miehiä sotaoloissa.

 

Se toinen elokuva, ”uusi Tuntematon”, on ensi vuonna kolmekymppinen. Siis yhtä vanha kuin Edvin Laineen elokuva oli sen ilmestyessä.

Rauni Mollbergin Tuntematon sotilas (1986) on jäänyt vanhempaa versiota tuntemattomammaksi. Aikalaisiltaan se sai pääosin hyvän vastaanoton, vaikka tämänkin lehden yleisönosastolla nähtiin veteraanien kirjoituksia, joiden mukaan elokuva antaa väärän kuvan tapahtumista.

Tarkoitus oli päinvastainen: ohjaaja Mollberg ja kirjailija Linna halusivat elokuvalla näyttää katsojille jälleen uuden tuntemattoman sotilaan.

Mollen sotilaat eivät olleet ikonisia sutkauttelijoita, vaan (tuolloin) tuntemattomien nuorten näyttelijöiden tulkitsemia miehiä realistisessa sodassa. Mollberg ei pehmentänyt tapahtumia musiikilla, ja käytti hätkähdyttävästi käsivarakameraa, vaikka paljon maltillisemmin kuin nykykatsoja on sittemmin tottunut.

Mollbergin elokuva on lohduttomampi ja vakavampi kuin Laineen. Sitä on vaikea kuvitella katsottavaksi ohimennen itsenäisyyspäivän askareiden lomassa.

 

Elokuvat ovat tietenkin vain painavin kaksikko Tuntemattoman sotilaan uudelleentulkinnoista. Edvin Laine itsekin ohjasi kirjan sekä Pyynikin kesäteatteriin että Suomen kansallisoopperaan.

Myöhemmistä sovituksista moni on varmasti ammentanut paljon Laineen elokuvasta. Viimeistään tällöin teos on alkanut irrota alkuperäisestä aiheestaan rikkinäisen puhelimen tavoin.

Kyse ei ole enää suomalaisten miesten sotataipaleesta, vaan elokuvasta tuttujen kohtausten toisintamisesta näyttämöllä. On näytettävä, kuinka seisotaan kovennettua; on tuotava loppupuolella näyttämölle Honkajoki lausumaan mutkikkaita monologeja.

Viime aikojen sovituksissa tätä Tuntemattoman muutosta on käsiteltykin. Lauri Maijalan Oulun kaupunginteatteriin ohjaamassa synkässä ja raadollisessa Tuntematon sotilas -oopperassa väisteltiin huumorikohtauksia.

 

Kristian Smeds puolestaan hylkäsi Kansallisteatterin sovituksessaan (2007) Linnan tarinan kokonaan, ja käytti tuttuja kohtauksia yhteiskunta- ja sotakriittisen näytelmänsä aineksina. Tuntemattoman sotilaan asemaa kritisoitiin vertaamalla sen sotaa jääkiekko-otteluun.

Smeds tuntui rajulla näytelmällään julistavan, että sotilaiden lisäksi koko sota ja sodankäynti ovat meille nykysuomalaisille tuntemattomia. Viimeiset veteraanit ovat vielä keskuudessamme, mutta tunnemme rintamalla olemisen tunteet Linnan ja Laineen kautta. Osittain tämä tosin johtuu siitä, että moni veteraani antoi Linnan kirjan puhua puolestaan.

Smedsin Tuntemattomassa ammuttiin (kirjaimellisestikin) alas kaikki Suomen ikonit, ja tietysti siinä samalla ikoninen kirja ja elokuva. Lopussa julistettiin Suomen olevan kuollut. Luonnollisesti monet kokivat Smedsin rienaavan kohdettaan.

 

Osa saattoi unohtaa, että ”Suomi on kuollut” on repliikki oikean Tuntemattoman sotilaan lopusta?–?kirjan, ei Laineen elokuvan.

Linna tarkoitti sanoa, että vaikka vaikean aselevon hetkellä saattoi siltä tuntua, ei niin kuitenkaan ollut. Oli vain rakennettava uusi Suomi.

Smeds taas tarkoitti sanoa, että yksi Suomi oli taas kuollut: nimittäin se Linnan ja Laineen yhtenäinen Suomi. Mutta ehkäpä sitten olisi vain rakennettava uusi.

Tähän sopii oikeastaan hyvin, että alkaa olla jälleen uuden Tuntemattoman sotilaan aika. Helsingin Sanomat kertoi syyskuussa Aku Louhimiehen suunnittelevan sellaista Suomen 100-vuotisjuhlaan 2017. Sotaelokuvan työnimellä kulkeva teos on saanut Elokuvasäätiön kehittämis- ja käsikirjoitustukea.

 

Jos minä saisin päättää, haluaisin nyt elokuvan niistä jatkosodan hiljaisista, jotka ovat meille yhä tuntemattomia.

Talousaliupseeri Mäkilästä, joka muistetaan lumppujen rakastajana, mutta jonka tosikkomaisuus oli tärkeää varusteista huolehtimista.

Hävyttömästä Viirilästä, jonka omat teloittavat, ja jonka Laine jätti elokuvastaan kokonaan pois.

Arasta ja heikosta Riitaojasta, joka saa kunnian edustaa pelkoa, jota vahvempienkin täytyi tuntea.

Rokan ja Lehdon uroteot voisivat jäädä taustalle. Kaikkien mieli ei kestänyt sotaa murtumatta, ja toiset yrittivät ennen kaikkea selvitä hengissä. Sotiemme veteraaneja olivat hekin.

Väinö Linna itse saatteli käsikirjoituksensa kustantajalle: ”Sotilaille, jotka koko onnettomuuden hartioillaan kantoivat, minä tahdoin antaa kaiken arvostuksen, mutta itse sodalta otin sen pois.”

Aku Louhimiehen Tuntemattoman sotilaan rahoitus varmistui