Kansallisooppera:Ovela kettu

Kansallisooppera

Ovela kettu

Ensi-ilta 23.1.

Kansallisoopperan uusi versio Janá?ekin Ovelasta ketusta on tehty design edellä, sillä suunnittelija Klaus Haapaniemi kiinnitettiin visualisoijaksi jo ennen ohjaajan valintaa. Tämä lähtökohta näkyy myös esityksessä, jossa Haapaniemen luomat koristeelliset ja fantasiaa pursuavat eläinhahmot vievät monin paikoin huomion itse tapahtumilta.

Tässä teoksessa se ei ole kohtalokasta, sillä myös säveltäjä lähti teoksen työstöön saatuaan innoituksen lehden eläinsarjakuvista. Draamallisesti ooppera jäi tarkoituksellisen löyhäksi, sarjakuvamaiseksi tarinoiden kudelmaksi, jolle musiikki antaa hengen ja sisällön.

Perinteisesti Ovelan ketun esittelemä luonto luodaan lapsekkaan realistisilla eläinpuvuilla, joiden värikkyyteen ihmisten arkinen tylsyys muodostaa vastakohdan. Klaus Haapaniemen lähtökohta on erilainen, sillä hänen eläinpukunsa eivät ole suoraan kohdetta imitoivia vaan runsaan dekoratiivisia, ja hahmojen piirteet sekoittuvat lempeän surrealistisesti.

Vastaavasti ihmisten puvut ovat kaikkea muuta kuin arkisia. Visuaalinen kokonaisuus on niin yhtenäinen, että paikoin hahmoja on vaikea erottaa toisistaan. Luontoa Haapaniemi ja lavastuksen toteuttanut Mark Väisänen ovat käsitelleet hyvin estetisoidusti: ollaan art nouveau -tyylisten pylväiden, lamppujen ja lasimaalausten kehystämässä juhlasalissa, jonka lomasta pilkistää metsä hämyisenä ja kaksiulotteisena varjomaailmana.

Puvut tekevät aistillisen, lumoavan vaikutuksen yksityiskohtien rikkaudellaan, joka tuo mieleen niin keskiaikaiset globeliinit kuin aasialaiset tekstiilit. Sitäkin ikävämpää on, että esityksen valaistus on niin pimeä, että tämä rikkaus jää monin paikoin peittoon. Samasta syystä hahmot eivät erotu tarpeeksi. Spottivaloja olisi pitänyt käyttää enemmän.

Ohjaaja Immo Karaman tuntuu jotenkin rajoittaneen roolinsa tuotannossa. Hän ei saanut (tai edes yrittänyt saada) paljoa eloa hahmoihin, joiden lavaolemusta kantoivat näyttelemistä enemmän vaatetus, musiikki ja koreografia.

Koreografi Fabian Posca olikin saanut liikkeet nivoutumaan tiiviisti kokonaisuuteen. Ne olivat puvustuksen tapaan elegantin tyyliteltyjä, vain etäisesti eläinten liikkeitä imitoivia.

Oopperan naaraskettu on kapinallinen feministi, joka usuttaa kanat kyseenalaistamaan kukon vallan, mutta saman tien hän on eläimellinen tappaessaan koko parven. Hän käyttäytyy kettumaisesti myös mäyrää kohtaan, mutta rakastuessaan hänet valtaa inhimillinen tunne.

Hanna Rantala saavutti roolin tulkinnassaan ihailtavan luonnollisuuden. Mari Palo oli liikuttava hänen sulhasenaan, ja heidän rakkausduettonsa olisi voinut olla kuin Puccinia.

Metsänvartija on Janá?ekin omakuva, ja säveltäjä halusi tämän loppulaulun laulettavaksi omissa hautajaisissaan. Hahmo kehittyy kapeakatseisesta, mustalaistyttöä himoitsevasta miehestä luonnon kiertokulun ymmärtäväksi ekoihmiseksi, mutta ohjaus ei oikein saanut kiinni tästä psykologiasta. Jaakko Kortekangas kuitenkin lauloi luotettavasti.