Komisario Palmu ei unohdu

Rauhankatu 11:n seinästä Helsingissä löytyy muistolaatta, jossa lukee: ”Tässä talossa asui kotimaisen dekkarin klassikkohahmo komisario Palmu.”

– Se lienee ainoa Suomessa fiktiiviselle henkilölle omistettu muistolaatta, sanovat tutkijat Juha Järvelä ja Marjo Vallittu.

Heidän tuoreessa kirjassaan Komisario Palmun jäljillä (Avain) selvitetään Palmu-kirjojen ja elokuvien taustoja ja kuljetaan kameran kanssa kuvauspaikoilla. Kokonaisesityksen lisäksi tarjotaan runsaasti knoppitietoa vaikka visailuihin: tiesitkö esimerkiksi, missä Palmu-elokuvassa esiintyi Mauno Koivisto?

Mika Waltari kirjoitti ensimmäisen Palmusta kertovan dekkarinsa 1939. Kirjoja ilmestyi kolme ja Matti Kassilan ohjaamia elokuvia neljä.

Varsinkin kaksi ensimmäistä kirjaa ja elokuvaa saivat sekä yleisön että kriitikkojen arvostuksen, ja vielä vuonna 2012 Komisario Palmun erehdys valittiin kriitikkojen äänestyksessä kaikkien aikojen parhaaksi kotimaiseksi elokuvaksi.

Hahmo on pysynyt pinnalla vuosikymmenestä toiseen ja poikinut lentäviä lauseita, musiikkia ja opaskierroksia kuvauspaikoille. Järvelälle ja Vallitullekin teokset ovat tuttuja lapsesta asti. Mikä on niiden suosion salaisuus?

– Huumori ja leikillisyys sekä klassiset, aina ajankohtaiset teemat: syyllisyys, hyvyys ja pahuus, he tiivistävät.

Waltari rakasti salapoliisiromaaneja, ja vaikka kirjoitti niitä itsekin ensimmäisten joukossa Suomessa, hän piti dekkareita toisen luokan kirjallisuutena.

Aiotko kirjailijaksi? -oppaassaan Waltari kehotti kirjailijanurasta haaveilevia lukemaan kaikkea: ”Älä halveksi rikos- ja jännitysromaaneja, vaikka päämääräsi onkin kehittyä todelliseksi kirjailijaksi. Ne opettavat sinulle vauhdin, juonen edistymisen ja toiminnan tärkeyden.”

– Waltarin mielestä dekkarit edustivat ajanvietekirjallisuutta, ne olivat eräänlaista arjen huumausainetta, Waltarin kirjallisuudesta väitellyt Järvelä sanoo.

Palmut olivat kuitenkin korkealaatuisia ja Waltari lajin tienraivaaja Suomessa. Hän luki paljon alan ulkomaista kirjallisuutta, ja anglosaksinen dekkariperinne näkyy esimerkiksi Sherlock Holmes–Watson -tyyppisessä asetelmassa Palmun ja hänen apulaisensa Toivo Virran (elokuvassa annettu nimi) kautta.

Matti Kassila ohjasi kaksi ensimmäistä Palmu-elokuvaa 1960-luvun alussa. Ne osuivat aikaan, jolloin elokuvan kultakausi oli ohi Tuntemattoman sotilaan valtavan menestyksen jälkeen, ja yleisömäärät olivat laskeneet osin television yleistymisen myötä.

Marjo Vallittu luonnehtii Palmu-elokuvia hieman uudesta linjasta poikkeaviksi sen ajan kotimaisessa tuotannossa.

– Nyt haettiin kevyttä, hyväksi todettua tarinaa. Palmu-elokuvat toivat yleisöä takaisin ja nostivat taas myös kirjoja esiin.

Ensimmäinen Palmu-elokuva oli Komisario Palmun erehdys (1960). Sen menestyksen siivittämänä Kassila ohjasi heti perään Kaasua, komisario Palmun, joka perustui Waltarin ensimmäiseen Palmu-romaaniin Kuka murhasi rouva Skrofin.

Waltari kirjoitti kaksi ensimmäistä Palmua 1939 ja 1940, ja suostui elokuvantekijöiden toiveesta vielä kolmanteen 20 vuotta myöhemmin. Tähdet kertovat, komisario Palmu syntyi kolmessa viikossa 1961.

Syyksi kolmanteen dekkariin Waltari oli vastannut halunneensa nähdä, osaako hän vielä kirjoittaa kirjoituskoneella.

– Humoristisen vastauksen takana oli vakava ongelma, sillä kirjoittaminen oli muuttunut hänelle vaikeaksi, Juha Järvelä sanoo.

Kolmas Palmu avasi lukon – 1964 ilmestyi Waltarin viimeinen suuri romaani, Ihmiskunnan viholliset.

Viimeisessä Palmu-kirjassa on tuttuja aineksia – testamentteja, raha-avioliittoja, yhteiskunnallisia kysymyksiä, yläluokan rappeutumista. Kirja sai kuitenkin nuivan vastaanoton juonensa ja rakenteensa vuoksi. Elokuvasta aikalaiset sentään pitivät.

Neljäs ja viimeinen elokuva, Vodkaa, komisario Palmu (1969), syntyi Matti Kassilan ja Georg Korkmanin käsikirjoituksen pohjalta. Poliittiseksi katsottu elokuva kohtasi kritiikkiä ja aiheutti tuotantoyhtiölle tappiota.

Mutta entä se Mauno Koiviston rooli?

Se oli juuri viimeisessä elokuvassa. Koiviston ääni kuullaan puhelinkeskustelussa, jossa hän esittää huolensa murhatutkimusten tilanteesta Eino S. Revolle. Molemmat esittivät omaa itseään: Koivisto pääministeriä ja Repo Yleisradion pääjohtajaa.