Kumarrus Rissas-Jalluille

Juttu on julkaistu Savon Sanomissa 21.6.2013

Jäkälän syömä pisteaita alkaa olla tiensä päässä. Hetkenä minä hyvänsä se rojahtaa pitkin pituuttaan.

Antti Heikkinen ei tohdi nojata aitavanhukseen. Koskettaa vain kevyesti, lähes hellävaroen.

Kuvaan tallentuu ohikiitävä hetki ja kosolti symboliikkaa.

Aikansa sinniteltyään tiensä pään kohtasi suomalainen maalaiselämäkin.

–Siitä on enää pilkahdus jäljellä, sanoo maalaispoika Heikkinen nilsiäläisessä sielunmaisemassaan.

Hän toteaa edustavansa viimeistä sukupolvea, joka sai varttua perinteisen maaseudun keskellä. Maailma pysyi kohdillaan: komento oli Kekkosella, pellolta kuului traktori, radiosta Anita Hirvonen ja lanta lemusi.

Kaiholla Heikkinen muistelee lapsuutensa näkymää Palonurmen Levämäessä. Kotiraittia oli neljä kilometriä, sen varrella seitsemän maalaistaloa.

–Elukoita joka pihalla, kaunis näky.

Nyt tie on osuuskunnan nimissä, lehmiä yhdellä niityllä.

Heikkinen ei pelkästään haikaile menneeseen. Hän tallensi savolaisen maalaiskylän arjen sekä  neljän sukupolven mieskohtalot esikoiskirjansa sivuille.

Pihkatappi, ikioma romaani, on Heikkisen 28-vuotisen elämän huimin unelma.

–Sitä kohti olen kulkenut kymmenvuotiaasta.

 

Unelma saa konkreettisen, jytäkän muodon puolentoista viikon kuluttua, kun maan maineikkaampiin kustantajiin kuuluva Siltala julkaisee 276-sivuisen Pihkatapin.

Teos on Heikkisen nöyrä kunnianosoitus maaseudun ihmisille, jotka raivasivat peltonsa kiviseen maahan ja tienasivat ”perkeleesti työtä tekemällä” leipänsä.

–Savolaisen laulun viimeinen säkeistö, kirjailija summaa.

Kirjan miljöössä on tuttua.

–Nilsiän näköiseksi sen kuvittelin, Heikkinen sanoo.

Moni nilsiäläinen varmasti olettaa Pihkatappia lukiessaan, että kirjan kertojaminä Jussi on paikoin yhtä kuin Antti Heikkinen – niin paljon on kaksikon poluissa yhteistä.

–Väärin, kirjailija korjaa.

–Kirjan tapahtumista korkeintaan kaksi prosenttia on totta.

–Ei meidän kotona puukko heilunut. Sukumme on tavanomainen, jopa tylsä, ei sieltä   mörköjä löydy. Eikä sukumme miehillä ole ristejä kannettavanaan, Heikkinen viittaa Pihkatapin isään, isoisään ja ukinukkiin – kolmikkoon, joka totisesti raahaa omallatunnolla ristejään.

Turhaan nilsiäläiset etsivät Pihkatapin värikkäistä hahmoista myöskään tuttaviaan.

Lakanaan hirttäytynyt pyhäkoulun opettaja, tanssilavan omistaja kommunisti-Hallikainen ja opettaja Parkkonen joka syötti oppilaalle oman oksennuksensa – keksittyjä hahmoja kaikki, Heikkinen vakuuttaa.

No, on siellä yksi aito nilsiäläinen: Rissasen Jallu, sotasairaalassa pienistä palasista kokonaiseksi kursittu rääväsuinen ukko.

–Palonurmen mylläri Antti Ahonen, Heikkinen paljastaa Jallun henkilöllisyyden.

Ahonen, jo edesmennyt, oli hänkin kuulemma rivopuheinen, silti kyläläisten rakastama.

–Jallun hahmon myötä osoitan kunnioitukseni vahvaa ja moniulotteista Anttia kohtaan.

 

Tarina etenee kronologisesti hypähdellen – vaativa rakenne onnistuu lahjakkaalta kirjoittajalta. Ja Savossa kun ollaan, tietysti viännetään.

–Pelkäsin, että murrekohdat poistetaan. Onneksi niin ei käynyt, Heikkinen iloitsee.

Hänen taustansa näkyy: työn kuvaus on aitoa. Dialogi rullaa. Hirveästi noidutaan.

–Joku varmaan laskee kirosanat ja moittii, että kirjoititpa riähkän kirjan.

Kirja alkaa Kekkosen hautajaisista. Alku syntyi vaivatta, kun Heikkinen ryhtyi kirjoittamiseen viisi vuotta sitten.

–Jatkossa juoni kulki arvaamattomasti. Välillä en tiennyt, mihin tarina vie ja päättyy.

Kirjoittaminen eteni pätkissä paikallislehden toimittajatyön ja teatteriharrastuksen lomassa.

 

Antti Heikkiselle romaanin teko on tavallaan leikkiä, teatterin tapaan.

–Jos saa luotua hyvän hahmon, hänet saa tekemään mitä vain. Itse kirjoittamisesta leikki oli kuitenkin kaukana. Se oli rankka, yksinäinen savotta.

Heikkinen lähetti käsikirjoituksen ensin kahdelle isolle kustantajalle. Kumpikaan ei vastannut. Iski epätoivo.

Toissa syksynä Heikkinen kysyi Kirjamessuilla kustantaja Touko Siltalalta, saisiko hänelle lähettää käsikirjoituksen.

Siltala lupasi ja antoi sanansa, että lukee tekstin.

Pihkatappi oli 500-sivuinen.

–Kirjoitin sen kahdesti uudestaan. Sen jälkeen vielä kustannustoimittaja karsi tarinaa.

 

Pihkatapin henkilöt ovat esikoiskirjailijalle vielä likeisiä.

–He ovat raadollisia ja sievistelemättömiä, silti tykästyin heihin kaikkiin, paitsi Taskis-Ottoon.

Heikkinen halusi kirjoittaa viimeisille sivuille toivoa.

–Onnellinen loppu on kaunis.

Jussille siis käy hyvin. Voi olla, että joskus luemme hänestä lisää. Kunhan työn alla olevat kaksi käsikirjoitusta etenevät ensin.

–Toinen on raadollinen rakkaustarina, toinen ilkeä satiiri, Heikkinen sanoo seuraavista kirjoistaan, joilla on jo nimetkin.

Esikoisen nimen keksi, tietämättään, savolaiskirjailija Lasse Lehtinen. Heikkinen pyysi Lehtistä lukemaan kirjansa ja antamaan palautetta.

–Lasse luki, kehui ja sanoi, että nyt kun tämän sait tehtyä, voit seuraavaksi kirjoittaa ihan muuta.

Kommentin saatuaan Heikkinen alkoi mielessään kutsua esikoistaan pihkatapiksi.

Pihkatappi on kuolleista soluista koostuva tappi, joka muodostuu talviuneen asettuvan karhun suolen loppupäähän. Kun karhun ruuansulatus keväällä käynnistyy, tappi irtoaa.

Mitä tunnetta artikkeli sinussa herättää? Ilmaisemalla tunteesi näet toisten reaktiot.