Kuvataiteilijan suunnitelma: "Lapsille parhaat paperit, parhaat maalit ja lupa sotkea"

Pupu Pitkäkoivesta se kaikki taisi alkaa. Jänislapsen hännäntöpöä seuratessaan suonenjokelainen kuvataiteilija ja kahden lapsen äiti löysi lastenkulttuurin mahdollisuudet omassa työssään. Arvisen kuvittama lastenkirja Pupu pitkäkoipi seikkailee julkaistiin juuri. Työn alla on julkinen teos KYSin lastenpäivystykseen, ja ensi talvi kuluu tiiviisti lasten ja nuorten työpajojen parissa.

– On aina vaikea sanoa, mikä vaikuttaa mihinkin, mutta vahvasti epäilen Pupun opastaneen minua tähän suuntaan.

Ainakin samat sammakot, jotka loikkivat pupukirjassa, tuovat tulevaisuudessa iloa myös KYSin pienille asiakkaille.

Yhteensä 40 000 euron prosenttitaidehankkeessa ovat Arvisen lisäksi mukana mediataiteilija Ulla-Mari Lindström ja kuvanveistäjä Antti Immonen. Teoskokonaisuuden on tarkoitus olla valmis keväällä 2017, kun lasten peruskorjattu päivystys avataan.

Pupu Pitkäkoiven isä on Kiuruvedeltä lähtöisin oleva Pekka Kämäräinen. Hän on myös Arvisen aviomiehen isä.

Opettajan ammatissa Kämäräinen tottui kirjoittamaan näytelmiä, ja eläkkeelle jäätyään hän jatkoi harrastusta. Ukiksi tultuaan hän huomasi miettivänsä yhä useammin satujen aihioita. Henkilöinä vilahtelivat paitsi eläinhahmot, myös lapsenlapset Kiti ja Eemil. Kustantaja kiinnostui tarinoista mutta toivoi niihin kuvitusta.

Kämäräisen tarinoista syntyi lopulta kolme erillistä teosta. Pantasusi (Nordbooks, 2015) oli kuvitettu Arvisen mustavalkoisin piirroksin. Tänä keväänä painosta tuli Pupu Pitkäkoipi seikkailee, edeltäjäänsä värikkäämpi ja visuaalisesti näyttävämpi teos. Kirjassa on myös väritettäviä sivuja, ”lukijoiden pyynnöstä”.

Kämäräisen kolmas satukirja, syksyllä ilmestyvä Pesäkisa on kuvittamaton.

Arvisen maalauksia oli kesäkuussa esillä Suonenjoen Kellarikalleriassa. Nyt uusia näyttelyitä ei vähään aikaan ole tiedossa, ja kuvataiteilija on tyhjentänyt kalenteristaan myös kansalaisopiston sitoumuksia. Etusijalla ovat nyt lapset.

Suomen Kulttuurirahaston Pohjois-Savon rahasto myönsi toukokuussa Arviselle 24 000 euron apurahan ”taiteelliseen työskentelyyn ja nuorten työpajojen järjestämiseen”. Arvinen on toki pitänyt niitä ennenkin.

– Esteenä on ollut se, että kaikilla kouluilla ei ole ollut rahaa työpajoihin. Niinpä ajattelin, että haen rahoituksen itse. Näin kaikilla Suonenjoen kouluilla on tasavertaiset mahdollisuudet osallistua.

Arvisen ajatuksena on laatia ”Marin paletti”, josta koulut voivat valita sopivat kurssit. Paletin sävyt ovat Arviselle ominaisia:

– Paljon maalausta ja sotkemista, hulluttelua, epäonnistumisia, vahinkoa ja sattumaa.

Tärkeää on myös materiaalien laatu. Arvinen tietää, että aivan liian usein lapsille tarjotaan kuivuneita tusseja ja katkeilevia hailakoita puuvärejä.

– Haluan, että lapset saavat parhaat paperit ja parhaat maalit. He ansaitsevat ne.

Arvinen on tehnyt Kuopion ja Suonenjoen vuosinaan monenlaista: pientä näpräystä ja roiskintaa monimetrisille kankaille, esittävää ja ei-esittävää taidetta. Niinpä käännös lastentaiteen pariin on sujunut myös notkeasti. Arvinen ei vaivaa päätään sillä, pysyykö yleisö hänen suunnanvaihdostensa mukana.

– Aina kaikkialla neuvotaan, että kaiken, mitä taiteilija tekee, pitäisi olla tunnistettavaa. Pohjavireenä on se, että täytyisi tulla kuuluisaksi. En ole koskaan ajatellut, että minulla pitäisi olla tunnistettava tyyli. Sellaisen hakeminen väkisin on mielestäni turhanpäiväistä tärkeilyä. Mieluummin teen mitä haluan.

Mutta entä Pupu Pitkäkoipi? Loikkiiko se vielä joskus toiseenkin kirjaan?

Kämäräinen ja Arvinen nauravat tavalla, joka kertoo kysymyksen väreilleen jo ilmassa. Kämäräinen tunnustaa, että tarinoita olisi pöytälaatikossa vielä toinen mokoma.