Lääkäri ei pelasta henkeä, vaan elämää

Saima-mitalilla palkitun arkkiatri Risto Pelkosen Snellman-luento Parantajan matkassa kuultiin Kulttuurirahaston Pohjois-Savon rahaston apurahojen jakotilaisuudessa Kuopiossa keskiviikkona.

Ohessa Pelkosen luento kokonaisuudessaan:

"On olemassa taitoja, jotka ovat tuskallisia niiden harjoittajille, mutta suureksi avuksi taitoja tarvitseville. Yhtä näistä taidoista kreikkalaiset kutsuvat lääketieteeksi. Lääkäri näkee kauhistuttavia asioita, joutuu kosketuksiin epämiellyttävien kohteiden kanssa ja hänen kannettavakseen tulevat toisten onnettomuuksien murheet. Mutta lääkärin taitojen ansiosta sairas vapautuu kaikkein pahimmasta, sairaudesta ja kärsimyksistä, kivusta ja kuolemasta."

Näin antiikin hippokraatikot noin 80 sukupolvea sitten. Siitä alkoi parantajan pitkä ja kivikkoinen opin tie tieteen matkamieheksi.

Aika on syntyä ja aika kuolla. Jokainen saa syntyessään kaksoiskansalaisuuden: toisen terveyden ja toisen sairauden valtakuntaan. Edessä on elämän pituinen matka terveyden ja sairauden välisessä maastossa. Näin kirjailija ja ihmisoikeusaktivisti Susan Sontag kirjassaan Sairaus vertauskuvana.

Tällä matkalla parantaja on kanssakulkija, auttaja ja toivon kantaja. Pitkällä matkalla syntymästä kuolemaan parantaja kohtaa elämän ilot ja surut, valot ja varjot, terveyden ja sairauden, alun ja lopun.

Parantaminen tarkoittaa paremmaksi tekemistä ja paraneminen paremmaksi tulemista. Parantamisen kantasana para on monessa Suomen sukulaiskielessä tarkoittanut hyvää. Aristoteleen sanoin: "Kaikki taidot ja tutkimukset ja samoin kaikki toiminnat ja valinnat näyttävät tähtäävän jonkin hyvän saavuttamiseen. Siksi hyvän on osuvasti sanottu olevan se, mitä kaikki tavoittelevat. Lääkintätaidon päämäärä - tai hyvä - on terveys."

Kun kokenut englantilainen yleislääkäri kertoi ammatistaan kylänsä koululaisille, yksi oppilaista kysyi, oletteko koskaan pelastanut ihmishenkiä.

- Totta kai. Hengen pelastaminen on lääkärin ydintehtäviä, lääkäri vastasi.

- Kuinka monta henkeä pelastatte viikossa, kysyi poika.

- En kovin monta nyt, kun toimin yleislääkärinä kentällä enkä enää sairaalan ensiavussa.

Poika oli pettynyt. Mitä siis hengen pelastaminen merkitsee. Onko se vain teknistä taituruutta ja nopeita toimenpiteitä. Ei se niin ole. Aina kun parantaja kohtaa potilaansa, kuuntelee ja auttaa, hän pelastaa palasen tämän hyvää elämää. Määritelmästä siten riippuu, kuinka monta henkeä englantilainen lääkäri oli pelastanut - muutaman tusinan vai monta tuhatta. Siis tusinasta tuhansiksi.

Parantaja on hyvän elämän asialla - ja kuolemassa mukana. Parantumattomasti sairaan palliatiivinen oirehoito on jäljellä olevan elämän laadun parantamista. Sen tavoitteena ei ole pelastaa henkeä vaan elämä.

Palliatiivinen hoito on inhimillisen lääkintätaidon ydinaluetta. Se kertoo toisesta välittämisestä, ja suhtautumisesta sairaan ihmisen kärsimyksiin. Aina kun väheksymme kanssakulkijamme kärsimyksiä, menetämme jotain omasta inhimillisyydestämme. Tämä ei koske vain parantajan tonttia. Se kuuluu meille kaikille.

Terveyttä on sanottu näkymättömäksi ja hiljaiseksi palvelijaksi. Sen todellisen arvon havaitsee vasta, kun jokin sairaus uhkaa omaa eheyttä tai toisen terveyttä tai kun se on jo astunut taloksi. Terveys merkitsee eri ihmisille erilaisia asioita. Kaikille se on hyvän kokemista, elämänlaatua huonontavien oireiden puuttumista tai niiden hallintaa, toimeen tulemista omin voimin.

Nietzschen sanoin: "Mitä enemmän unohdetaan dogmi ihmisten yhtenäisyydestä, sitä enemmän on luovuttava normaaliterveyden käsitteestä. Tärkeintä ovat sinun päämääräsi, omat voimasi ja unelmasi."

Tutkiessaan terveyskeskuksessa asioivia kansalaisia professori Åstedt-Kurki havaitsi, ettei pitkäaikainen sairaus merkinnyt sairaana olemista, jos siihen oli sopeuduttu ja jos vointi oli hyvä ja oma elämä jotensakin järjestyksessä. Siis jotensakin hallinnassa.

Terveys on alun perin tarkoittanut ehjää. Tervaspuu on kovaa ja ehjää puuta. Eheyden tunne on olennaista terveydessä, sillä vakava sairaus uhkaa ihmisen eheyttä, muuttaa hänen suhtautumista itseensä ja ympäristöön ja aiheuttaa riippuvuutta toisesta.

Sairauden aiheuttamilla kärsimyksillä on aina ihmisenä olemista ja oman elämän hallintaa uhkaavia eksistentiaalisia sävyjä. Siksi se sisältää pelkoja tulevasta, mutta myös toivon mahdollisuuden; parantua tai tulla parannetuksi. Ilman toivoa on vain pelkoa ja ahdistusta. Toivo on parantajan tärkein viesti.

Onnellisuustutkimusten mukaan terveys on perheen jälkeen kansalaisten toiseksi tärkein onnentekijä. Siksi kaikki tavoittelevat sitä kukin omalla tahollaan ja tavallaan. Tärkein etsijä on ihminen itse, rosoisella elämänkartalla suunnistava ja terveyden saralla kompasteleva kansalainen.

Sitten ovat tutkijat, jotka etsivät sairauksien syitä ja parantamisen keinoja. Terveydenhuolloksi kutsuttu moniportainen palvelujärjestelmä on kaikkien yhteinen hyvä. Sen ylimmällä portaalla edistetään väestön terveyttä yhdessä muiden yhteiskunnan lohkojen kanssa, ja alimmalla kohdataan apua tarvitseva kansalainen hyvin persoonallisella tavalla.

Yhtäältä siis suuria yhteiskunnallisia tavoitteita ja laajoja kosketuspintoja, mutta samalla ihmisten pieniä tarinoita, kahdenkeskisiä kohtaamisia ja hiljaisia ääniä. Yhtälailla sekä luonnontieteiden yleispäteviä lainalaisuuksia että ainutlaatuisia persoonia ainutkertaisessa elämäntilanteessa, opillista ja sydämen sivistystä, järkeä ja moraalia, tietoja ja arvoja.

Lääkintätaito on olennainen osa sukupolvesta toiseen karttuvaa kulttuurista pääomaa. Kulttuuri on hengen viljelyä, kaikkea sitä, mitä ihminen luo ja kuvastaa yleisinhimillistä luovaa toimeliaisuutta. Näin pohdittiin Suomen kulttuurirahaston kannatusyhdistyksen perustavassa kokouksessa 1937.

Niin kuin Joensuun akateeminen humanismi ja kuopiolainen luonnontiede ovat samaa yhteistä Itä-Suomen yliopistoa, niin yhtyvät lääketieteessäkin kaksi maailmaa tai kulttuuria. Luonnontieteenä lääkintätaito suunnistaa biofysikaalisten merkkien kartalla ja tutkii sairasta ihmistä objektina tieteen menetelmin, mutta humanistina tieteenä se etsii ihmistä sairauksien takaa ainutlaatuisena persoonana hänen omassa subjektiivisessa todellisuudessaan.

Jokaisessa hoitosuhteessa kohtaavat siten kaksi todellisuutta; potilaan subjektiivinen elämismaailma ja lääkärin objektiivinen tieteenkäsitys. Ja siinä on kaksi tasoa; älyllinen ja humanistinen. Älyllisyys tarkoittaa tieteen teoriaan sitoutumista ja seikkaperäistä yksityiskohtiin paneutumista

Humanistisella tasolla luetaan ihmisen sisäistä kielioppia kertomusten, ilmeiden ja eleiden kautta. Oppinut parantaja on siten kahden maailman asukas - tieteen ja humanismin. Juuri niin kuin kreikkalaisten Apollo oli sekä runouden että lääketieteen jumala.

Parantajalla ja kirjailijalla on paljon yhteistä. Molemmilta vaaditaan sekä teknistä osaamista että psykologista vaistoa. Molemmat toimivat syntymän ja seksuaalisuuden, kärsimyksen ja kuoleman mahtavan draaman näyttämöllä. Ja tasapainoilevat myötätuntoisen lähimmäisen ja viileän tarkkailijan roolin välillä.

Paljon on yhteistä kirjailijalla ja lääkärillä, mutta tottahan erot ovat niitä suurempia. Kun kirjailija sepittää fiktiivisistä tarinoista oman kertomuksensa, lääkäri kuuntelee potilaansa tositarinoita ja laatii niistä potilaansa kanssa sellaisen yhteisen kertomuksen, johon molemmat voivat sitoutua ja joka toimii yhdessä kulkemisen pohjana.

Tätä kutsutaan narratiiviseksi lääkintätaidoksi. Yhteistä on myös se, ettei kirjailija voi kirjoittaa ihmisistä, ellei hän tunne heidän kulttuuriaan. Eikä lääkäri voi parantaa potilaitaan, ellei hän tunne heidän sosiokulttuurista ympäristöään.

Alunperin parantamisen taito ei ollut tiedettä lainkaan, eikä elämän pidentäminen kuulunut parantajan toimenkuvaan. Vasta valistuksen aikana se tuli Francis Baconin sanoin parantajan jaloimmaksi tehtäväksi. On itse asiassa aika merkillistä, miksi se luonnontieteen kehitys, joka alkoi jo uuden ajan alussa, saavutti lääketieteen niin hitaasti.

Tämän merkkipäivän suurmies Johan Wilhelm Snellman halusikin poistaa lääketieteen yliopistosta, koska yliopistollisen tutkinnon välttämättöminä vaatimuksina olivat tieteellinen halu ja käsitys. Niitä ei parantamiseen tarvittu.

Näin Snellman: "Lääkärin toimi on parannustaitoa, ei tiedettä. Siitä syystä vaatii tämä tutkinto käytännöllistä harjoitusta - ja se on vanha asia, että lääkäri tutkii tautien järjestelmää, mutta parantelee niiden ulkonaisia ilmauksia. Tätä tutkintoa sopiikin katsoa kaikista vähimmin yliopistoon kuuluvaksi."

Oikeassa oli Snellman siinä, ettei parantaminen ole pelkästään tiedettä ja siinäkin, että lääkintätaito on edelleenkin ensisijaisesti vain oireiden hoitoa. Mutta metsään meni hänen arvionsa lääketieteen tulevaisuudesta, lääketieteellisen tutkimuksen, yliopisto-opetuksen ja käytännön työn kolmiyhteyden merkityksestä parantajan opin tiellä.

Tiede on siten tuore tapaus lääkintätaidon pitkässä - muutaman tuhannen vuoden mittaisessa - historiassa, sillä vasta laboratoriolääketieteen vallankumous Snellmanin vuosisadalla teki sosiaalityöntekijöistä tieteellisiä menetelmiä käyttäviä lääkäreitä.

Jatkuvasti etenevän lääketieteellisen tutkimuksen huiman kehityksen ansiosta on vähitellen alkanut kirkastua monisoluisen elimistön sisäisen viestintäjärjestelmän perusteet, sielun ja sooman, tunteiden ja tietoisuuden perimän ja ympäristön keskinäinen vuorovaikutus.

Samalla sairauksien olemus ja syntytapa ovat alkaneet hahmottua, ja sen myötä hoitokeinot parantuneet ennennäkemättömällä tavalla.

Potilaan sairaus on tullut hyvin tarkan tutkimuksen alaiseksi, mutta jäikö hänen hoitamisensa sairaana ihmisenä toisarvoiseksi, kysyi professori Becker 1930-luvulla. Samaan sävyyn Lönnrot moitti uutta kokeellista lääketiedettä siitä, että se oli itseriittoisuudessaan unohtanut parantamisen psyykkisen puolen.

Onko tämä tieteen ja teknologian menestyskertomus tuonut mukanaan moraalisesti ongelmallisia sivujuonia parantamisen tavoitteisiin niin kuin lääketieteen kriitikot arvelevat. Ja ollaanko ylittämässä jotkut sellaiset tiedon rajat, joissa helposti polttaa näppinsä. Tai käykö niin kuin Faustille, joka teki sopimuksen paholaisen kanssa.

Ei tieto sinänsä ole paha eikä tutkimus väärä. Pahaksi ne muuttuvat vasta, jos ihminen pysähtyy kritiikittömästi ihailemaan työnsä tuloksia tajuamatta, miten epätäydellistä se on ja kaipaamatta jotain parempaa. Sokrateen mukaan ihminen on järjen käyttöön kykenevä olento, jonka elämä on elämisen arvoista vain silloin, kun se perustuu kriittiseen itsetutkiskeluun.

Parantaja ei voi hallita luontoa, niin kuin kelloseppä ei hallitse aikaa. Kaikkea ei voida koskaan tietää. Eino-Juhani Rautawaaran sanoin tietomme on tänään sopivasti suuri nähdäksemme miten vähän tiedämme. Vähiten itsestämme.

Elämän alku on ihme, ja sen kulku arvaamaton. Kuolema on pakko, eikä kukaan tiedä, mitä on sen jälkeen. Salaisuuksille jää sijaa, unelmille ja haaveille. Näin runoilija Lassi Nummi syntymättömästä:

" Olet salaisuus - yhtaikaa luonnon arkinen tapahtuma

ja ihme, mysteeri: koko ajan silmiemme edessä

kaikki tapahtuu, me näemme, tiedämme paljon,

luulemme vielä enemmän,

mitään emme tiedä. Emme kaiken sisintä."

Siis kaiken sisintä.

Kysymys on moraalista ja ihmisenä olemisesta. Parantajana lääkärin työn ikiaikaisena perustana ovat moraaliset hyveet; hyvän tavoittelu, vahingon välttäminen ja altruismiksi sanottu lähimmäisen rakkaus.

Näiden hyveiden puolustaminen ei ole aivan helppoa välineellisten arvojen ilmastossa yksilön etujen ja yhteisen hyvän, teknologisen imperatiivin, taloudellisten tavoitteiden ja humanismin ristiaallokossa.

Ihmisarvon kunnioittamisen vaatimus on kaikkien toisiin ihmisiin kohdistuvien toimien moraaliperusta. Kristillis-humanistisen elämänkäsityksen mukaan jokaisella ihmisellä on synnynnäinen ja yhtäläinen ihmisarvo.

Eurooppalaisen ihmiskuvan ytimenä on usko ihmisen järkeen, joka etsii totuutta, hyvyyttä ja kauneutta. Moraali on kuitenkin kaiken mitta, sillä järki ilman moraalia, tieto ilman tunteita ja vapaus ilman vastuuta eivät ole hyvää elämää.

Moraali on ymmärrystä siitä, mikä on hyvää ja pahaa, oikeata ja väärää. Se ilmenee ihmisten ajattelussa, toiminnassa ja kielenkäytössä. Se on ihmisten keskinäisessä vuorovaikutuksessa kehkeytynyt kaikkia yhdistävä näkymätön säie, jonka ytimenä on toisen huomioon ottaminen. Se ilmaistaan kultaisessa säännössä: Kaikki mitä tahdotte tehtävän teille, tehkää se heille.

Tieteellinen tutkimus etenee, tieto syvenee ja menetelmät kehittyvät, sukupolvet vaihtuvat, sairaudet tulevat ja menevät.

Kaikki on liikkeessä. Tai ei aivan kaikki. On jotain pysyvää. Parantamisen syvä ydin - Matteuksen evankeliumin auttamisen eetos on pysyvä arvo. Se ei ole miksikään muuttunut.

Sen ympärille kaikki kiertyy. Siellä ovat parantajan etiikan eväät, tie ja totuus.

Risto Pelkonen, 12.5.2010