Marja Pirilän näyttely esittelee pimeän huoneen ihmeitä

Marja Pirilä oli heti myyty, kun hän näki 1990-luvun puolivälissä kuubalaisen Abelardo Morellin valokuvia. Camera obscura -ilmiö ja neulanreikäkamerat olivat toki Pirilälle tuttuja, mutta ensimmäistä kertaa hän oivalsi voivansa mennä camera obscuran sisään ottamaan kuvia.

Kuvajaisen heijastuminen pimeän huoneen seinälle on yksinkertainen ilmiö, mutta yhä satojenkin kuvien jälkeen Pirilä sanoo suhtautuvansa siihen ihmetellen kuin 6-vuotias lapsi.

– Kolminkertainen dokumentaarisuus on hieno ajatus. Kuvassa on ihminen, hänen ympäristönsä ja vielä maisema, jota hän katsoo ikkunastaan. Se on minusta lumoavaa, Pirilä sanoo.

– Olen aina tykännyt surrealismista, ja olenkin sanonut, että nämä ovat sekä surrealistisia että suurrealistisia kuvia.

Tehdäkseen kameran jonka sisään voi kävellä, Pirilä vuoraa huoneen ikkunat mustalla muovilla. Jo pelkkä reiän tekeminen muoviin heijastaa ulkona olevan maiseman seinälle, mutta valon voimistamiseksi Pirilä käyttää linssiä.

Linssejä voi olla myös useampia. Niiden sijoittelu ratkaisee, mihin kohtaan huonetta heijastukset osuvat.

Camera obscurassa on hämärää. Vasta hiljalleen silmä havaitsee ympärillä olevia kuvajaisia.

– Elämä on paljon rikkaampaa kuin mielikuvitus. Pimeässä näkee niin outoja asioita. Sen lähempänä surrealistista, kummallista maisemaa, en voi olla. Mitä avoimemmin mielin menen camera obscuraan, sitä uskomattomampia lahjoja siellä näkee. Tulee esiin muistoja, pelkoja ja tunteita, Marja Pirilä kertoo.

Työskentelyyn liittyy paljon kokeilemista ja leikkiä. Päämäärät eivät voi olla lukkoonlyötyjä, sillä lopputulos ei ole varma.

Etenkin filmiaikana syntyneitä kuvia Pirilä pitää suoranaisina ihmeinä, sillä niiden valotusajat saattoivat olla päälle kymmenenkin minuuttia. Kuinka silloin voi tietää, pysyvätkö pilvet paikoillaan riittävän pitkään?

– Leikin taikapiiri se varmaan on, joka minua kiehtoo.

Ensimmäiset camera obscura -kuvat Pirilä otti vuonna 1996. Alkuaikoina häneltä kyseltiin usein, eikö häntä häiritse väärinpäin oleva maisema.

– En näe mitään syytä kääntää maisemaa oikeinpäin. Se viehättää minua. Liittyisikö se siihen, että olen lapsena rakastanut piilokuvia, nehän ovat miten päin tahansa.

Pirilän näyttely Carried by Light esittelee hänen tuotantoaan lähes 30 vuoden ajalta. Mukana on kahdeksan eri teossarjaa.

Näyttely on ollut jo esillä Pirilän asuinpaikkakunnalla Tampereella viime kesänä. Silloin julkistettiin samaa nimeä kantava kirja, jonka tekstit on kirjoittanut Jyrki Siukonen.

Myös Siukonen nostaa Pirilän töistä esiin surrealismin.

– Kuvissa on arjen surrealismia. Arki muuttuu joksikin toiseksi, Siukonen sanoo.

– Puut tulevat toistuvana teemana esiin. Tämä korostuu Milavida-sarjassa. Kuvissa ei ole pelkästään talo, vaan niissä ollaan ikään kuin metsän keskellä. En tiedä, onko Marja sitä tietoisesti ajatellut. Ne voivat olla myös alitajuisia muistoja, jotka alkavat viedä itsekseen – ja voi se tietysti olla sattumaakin.

Siukosta itseään kiehtoo valokuvauksen alkuvaiheet, jolloin kuvan synnyssä oli tiettyä viattomuutta. Hän näkee Pirilän kuvissa samaa.

– Vaikka nämä ovat sommitelmia, sisään tuleva kuva hyväksytään sellaisenaan, eikä sitä manipuloida. Manipuloinnin puute on yksi kiehtova piirre, Siukonen toteaa.

– Marjan työt eivät pelaa minkään trendin kanssa, vaan hän seuraa omaa ääntään. Samanaikainen uutuus ja ikiaikaisuus on jännittävää.

Marja Pirilän Carried by Light -näyttely on esillä Kuopion taidemuseossa 23.1.–25.4.

Camera obscura, pimeä huone

Kun valo kulkee reiän läpi hämärään tilaan, heijastuu ulkopuolisesta maisemasta kuva.

Kuvajainen on ylösalaisin. Sen voi kääntää peilin avulla.

Kamerat ja silmän näkökyky perustuvat camera obscuraan.

Ilmiötä ovat hyödyntäneet tieteilijät ja taiteilijat antiikista saakka.

Tieto ilmiöstä unohtui Euroopassa vuosisadoiksi, kunnes 1400-luvulla kiinnostuttiin näkyvän todellisuuden tutkimisesta.

Lähde: Marja Pirilä