Muunsukupuolinen sarjakuvataiteilija: "Tytöttely tuntuu kuin puukkoa työnnettäisiin rintaan"

Miltä se tuntuu? Se tuntuu samalta, kuin puukkoa työnnettäisiin rintaan, kuvailee Apila Pepita Miettinen.

Nimittäin se, kun häntä tytötellään.

– Niin, miltä sinusta tuntuisi, jos sinua kutsuttaisiin mieheksi? Se vain tuntuu väärältä, vertaa siilinjärveläislähtöinen sarjakuvataiteilija.

Millä sanalla Miettinen toivoisi itseensä viitattavan?

– Ihminen. Tai henkilö.

Toisinaan, turvallisessa ympäristössä, Miettinen kertoo toiveestaan. Toisinaan hän vain ottaa puukon vastaan.

Miettinen on muunsukupuolinen. Non-binary, englanninkielisessä maailmassa sanotaan. Ilmiötä tunnetaan valtaväestön keskuudessa vain vähän, ja Miettinen tähdentää, että hänkin voi puhua vain omasta puolestaan ja omista kokemuksistaan.

Tuleva taiteilija kasvoi Siilinjärvellä.

– Minä ja kaksoissiskoni olimme molemmat yhtä ujoja, emme puhuneet paljon mitään, nauraa Miettinen.

Sen sijaan sisarukset ilmaisivat itseään piirtämällä yhdessä sarjakuvia. Ensin yksi piirsi yhden kuvan, sitten toinen toisen. Marika piirsi kaikki rakennukset, Apila ihmiset. Lapsuusaikainen jako jatkui ammattiin saakka.

– Nykyään hän työskentelee arkkitehtina, kun taas minusta tuli graafikko ja sarjakuvantekijä.

Yksi Miettisen elämän käännekohta oli Lapinlahden taidelukio.

– Siellä oli ihanaa porukkaa, ja uskalsin olla oma itseni heidän keskellään.

Miettinen oli ollut aina sellainen lapsi, joita tavataan kutsua poikatytöiksi. Lapinlahdella hän kohtasi ensimmäistä kertaa elämässään transhenkilöitä, ja jonkin aikaa hän ajatteli itsekin olevansa transmies.

– Aloin etsiä tietoa transmaskuliinisuudesta ja siitä, millainen korjausprosessi on. Miehen lokero ei kuitenkaan tuntunut sen helpommalta kuin naisenkaan.

Vasta pari vuotta sitten Miettinen löysi nykyisen sukupuoli-identiteettinsä. Se löytyi yön pimeinä tunteina, googlaamalla.

– Ymmärsin, että binäärin ulkopuolellakin on vaihtoehtoja. Ei minun tarvitse olla mies tai nainen.

Miettinen huomauttaa, että irtautuessaan perinteisestä transsukupuolisuuden määritelmästä hänen ei myöskään tarvitse etsiä pysyvää sukupuoli-identiteettiä.

– Sukupuoli on kulttuurisesti rakentunut käsite, joka muuttuu. Saattaa olla, että joskus myöhemmin elämässäni olenkin jotakin muuta, jotakin, jolle ei vielä ole nimeä. Tai ehkä naisen käsite yhteiskunnassamme onkin tulevaisuudessa muuttunut sillä tavalla, että voin ajatella olevani nainen.

Miettinen on asunut Helsingissä nyt kuusi vuotta. Ympärille on syntynyt samanmielisten ryhmä, jolle omaa sukupuoli-identiteettiä ei tarvitse selitellä tai puolustella. Tilalle ovat astuneet toisenlaiset paineet, ennen kaikkea huoli menestymisestä kilpailun täyttämässä yhteiskunnassa. Miettinen on huomannut, että paineet konkretisoituvat etenkin luovien alojen opiskelijoiden keskuudessa.

– Tosi monella on mielenter-veysongelmia, mutta niistä ei kuitenkaan puhuta julkisesti. Asia on edelleen tabu 90-luvulla syntyneiden keskuudessa.

Masennukseen opiskeluaikanaan sairastunut Miettinen sen sijaan halusi puhua. Hän alkoi kysellä puskaradion kautta, kiinnostaisiko nuoria aikuisia reflektoida mielenterveysongelmiaan taiteen avulla.

– Yhtäkkiä todella paljon ihmisiä otti yhteyttä.

Syntyi Rikki-lehti, jonka päätoimittaja Miettinen itse on. Ensimmäinen numero ilmestyi viime syksynä, ja se myytiin Miettisen mukaan nopeasti loppuun. Lehdessä kolmisenkymmentä taiteilijaa kertoo sarjakuvien, runojen ja valokuvan avulla, miltä tuntuu olla muun maailman silmissä masentunut, terapiapotilas, ”hullu”.

– Varsinkin vakaviin sairauksiin kuten skitsofreniaan liittymää stigmaa pitäisi poistaa, Miettinen tähdentää.

Lehteä on viety eri hoitolaitoksiin Kuopionkin alueelle. Seuraavan kerran se ilmestyy syyskuussa. Taiteen edistämiskeskus Taike myönsi työryhmälle juuri tällä viikolla 6 000 euron apurahan.

– Mukana ryhmässä on jo melkein sata ihmistä.

Alkuvuodesta Miettinen vieraili Angoulêmen sarjakuvafestivaalilla Ranskassa. Hänet oli kutsuttu sinne osana kansainvälistä Girl Gang -ryhmää. Ryhmän nimi ei erityisemmin ilahduta häntä, mutta hän ajattelee kuuluvansa feministisen sarjakuvan tekijöihin siinä mielessä, että identiteettien moninaisuus on teemana läsnä kaikissa hänen sarjakuvissaan.

Niin hieno tilaisuus kuin kutsu olikin, siinä oli Miettisen mielestä pientä kiintiöfeminismin makua. Edellisvuonna festivaali oli joutunut arvostelun ja boikotoinnin kohteeksi, koska vuotuisesta palkinnosta kilpailleet 30 sarjakuvataiteilijaa olivat kaikki miehiä.

Miettistä kiinnosti Angoulêmessa erityisesti muunsukupuolisten sarjakuvataiteilijoiden tapaaminen. Pitkän etsinnän tuloksena Euroopan tärkeimmältä sarjakuvafestivaalilta löytyi yksi ainoa ranskalainen sarjakuvataiteilija, joka oli sukupuoli-identiteetiltään transhenkilö.

– Hän ei antanut paljon toivoa vaan sanoi, että Ranskassa hädin tuskin naisetkaan saavat sarjakuviaan julki.

Enemmän potentiaalisia lukijoita Miettinen näkee Yhdysvalloissa, ja hän kirjoittaakin tarinansa englanniksi. Hänen ensimmäinen pitkä albuminsa, seksityöläisistä kertova MOSSDASH ilmestyi vuonna 2016. Se edustaa sitä tyyliä, jota hän haluaisi viedä pidemmällekin. Tarina kulkee orgaanisesti, pikemminkin silmänliikkeiden kuin ruutujen johdattelemana.

Seuraavaksi Miettinen julkaisee tietokirjan. Syksyllä ilmestyvään Näkymätön sukupuoli -kirjaan on koottu Apila Pepitan sarjakuvia ja Veera Järvenpään artikkeleita ei-binäärisistä sukupuoli-identiteeteistä. Kirjan tukijana toimii Koneen säätiö.

Miettinen kertoo saaneensa aina tukea perheeltään.

– Kun vaihdoin virallisen nimeni Apilaksi, äitini sanoi, että sehän sopii sulle hyvin, kun olet muutenkin vähän viherpiipertäjä.

Siitä päästäänkin Apila Pepitan muihin ismeihin. Feminismin ohella toinen niistä on veganismi. Siitä tosin on vaikeaa tehdä sarjakuvia.

– Jos feminismi suututtaa ihmisiä, niin veganismi se vasta raivostuttaakin.

Sarjakuvataiteilijan perheen muodostavat kumppani ja kaksi rescue-koiraa. Hän tunnustaa olevansa introvertti ja viihtyvänsä parhaiten kotona piirtämässä. Ja mitä hän rakastaa? No, värejä ainakin.

– Jos saisin päättää kustannuksista välittämättä, millaista sarjakuvaa teen, tekisin ehdottomasti värillistä. Ruohonvihreää, turkoosia, violettia. Lempivärini on turkoosi.

Ja unelmissa joku toinen kirjoittaisi tekstit hänen puolestaan.

– Sanat ovat hankalia, niihin latautuu aina niin paljon merkityksiä. Kun tein MOSSDASHia, jouduin miettimään, puhunko prostituoiduista vai seksityöläisistä. Jokaiseen vaihtoehtoon liittyi oma painolastinsa.