Nyrkit heiluivat kuvauksissa

Kello oli aamuseitsemän, kun elokuvaohjaaja Jean Bitar käveli kuopiolaislähtöisen kuvataiteilija Risto Vilhusen eli Leonardo Da Vilhun luo. Tämä asui Bitarin lähellä Vantaalla, ja elokuvaohjaaja oli kymmeniä kertoja pyöräillyt talon ohi pohtien, että tuossa olisi oivallinen dokumentin kohde.

Tapaamiselle oli annettu puoli tuntia. Ja se riitti, miehet kohtasivat Bitarin sanojen mukaan sielujen tasolla, ja seuraavat neljä-viisi vuotta Bitar kuvasikin epäsäännöllisen säännöllisesti Vilhusen elämää dokumenttiin Jumalainen valo.

– Asun kahden kilometrin päässä, joten Vilhu saattoi soittaa kahdelta yöllä ja sanoa, nyt haluan puhua, tai että täysikuu tekee minut hulluksi, tulkaa nyt kuvaamaan, Bitar kertoo.

Jumalainen valo on ohjaajan mukaan intiimi elokuva, joka pohjautui Vilhusen haluun puhua.

– Sovimme, ettei tämä ole dokumentti, vaan hänen toinen persoonan puolensa, jota ei tiedetä ja johon ei ole tunkeuduttu.

Bitar kertoo, kuinka Vilhunen saattoi haastaa häntä nyrkkeilymatsiin, lukuisia kertoja tuli osumiakin. Poptaiteesta renessanssin vaikutteisiin taiteilijanimeä myöten siirtyneestä Vilhusesta vallitsee varsin persoonallinen kuva.

– Ymmärrän hänen huumorinsa ja herkkyytensä, meillä on molemmilla temperamenttia. Vilhu tietää paitsi taiteesta, myös elämästä. Ja on hämmästyttävää, että hän on elossa oleva ihminen, joka on lahjoittanut teoksensa valtiolle tai kaupungille.

Noin puolitoistatuntinen dokumentti sijoittuu pääosin Vilhusen kotiin ja Vantaan Sotungissa sijaitsevaan veistospuistoon. Jumalaisen valon kuvaukset toivat Bitarin edellisen kerran kolme vuotta sitten Kuopioon. Nyt Savo on uudestaan ohjaajan mielenkiinnon kohteena, sillä aluillaan on kahdesta maaseudun perheestä kertova dokumentti, jossa mukana on Alahovin tila.

– Halusin viedä dokumentin pois kaupungista, ja valitsin mukaan Lemiltä maanviljelijä-mökkinaapurini sekä Alahovin tilan. Tutkin, miten he elävät. Keskiössä on ihminen, joka pystyy luomaan itselleen paratiisin, Bitar avaa suunnitelmia.

Ohjaajan ensimmäinen muisto Kuopiosta on kolmenkymmenen vuoden takaa.

– Olin kuvaamassa keskussairaalalla, olin juuri tullut Suomeen. En ymmärtänyt mitä ihmiset puhuivat minulle torilla, joten kysyin suomalaiselta kameramieheltä, mitä he sanovat. Tämä kuiskasi, ettei tiedä itsekään sen murteen takia, Bitar nauraa.

Ohjaaja kertoo, että taide kiinnostaa häntä itsessäänkin, mutta kuten Leonardo Da Vilhun tapauksessa, vielä enemmän kiinnostavat ihmiset, jotka tekevät taidetta.

– Olen aina etsinyt positiivisuutta, minun ei tarvitse mennä Intiaan, menen naapuriin. Monesti dokumentaristit etsivät negatiivisia tai kritisoitavia asioita, mutta mielestäni komedian tai positiivisen teoksen tekeminen on paljon vaikeampaa kuin negatiiviset aiheet.

Bitar on tehnyt urallaan lähemmäs neljäkymmentä dokumenttia, vaikka alkujaan opiskeli fiktiota. Viiden minuutin kävelykin voi tarjota lukuisia ideoita.

– Minua kiinnostavat suomalaiset, tavalliset ihmiset. He, jotka pyörittävät tätä maailmaa. Suomalainen on äärimmäisyyksien ihminen, joka haluaa olla maailman paras tai ei tee mitään. Fiktiossa on harjoituksia, käsikirjoituksia ja näyttelijöitä, mutta dokumentissa olen oikeiden ihmisten oikeiden tarinoiden parissa. He itkevät silloin kun todella itkevät.

Tällä erää Bitarilla on ajatuksissa ensimmäisen kokopitkän elokuvan ohjaaminen, käsikirjoitus rakkaustarinaan on valmiina. Kotiympäristö Vantaa tarjoaa jatkuvasti aihioita niin vanhusten, nuorten kuin työttömien parissa.

– Haluan tehdä dokumentteja asioista, jotka tunnen. Kaikki haluavat tietää mitä järven vastarannalla on, mutta minä haluan tietää, mitä matkalla sinne on. Åke Lindman sanoi aikanaan, että sinulla on kaksi vaihtoehtoa. Joko menet koputtamaan oveen, ja sieltä joko avataan tai ei. Tai sitten jos kukaan ei avaa, potki ovi sisään ja sano, että mä olen täällä.

Jumalainen valo Kino Kuvakukossa lauantaina 29.8.