90-vuotias professori kannustaa nuoria unohtamaan julkisuuden paineet

Hyvää perinnettä ei kannata katkaista. Professori Tuomas Haapanen täytti 29. joulukuuta 90 vuotta, mutta on edelleen mukana Kuopion viulukilpailun kilpailutoimikunnassa – onhan hän kuullut jokaisen viulukilpailun esityksen kilpailun historian aikana.

Kunnioitettava 48 vuoden perinne siis.

Helsingissä vuonna 1924 syntyneen Tuomas Haapasen kotona musiikki oli aina läsnä, sillä hänen isänsä Toivo Haapanen oli kapellimestari. Nuori Tuomas aloitti uransa pianonsoitolla.

– Viulu oli alkuperäinen suunnitelma, mutta isä katsoi, että pianonsoitto on joka tapauksessa hyödyksi. Siirryin viuluun tosin vähän turhan myöhään, yli 10-vuotiaana.

Vaikka musiikki oli Haapaselle mieluinen asia, kävi hänkin läpi nuorille soittajille tyypillisiä kausia, myös niitä laiskoja aikoja. Siirtyminen Sibelius-Akatemian nuorisokoulutukseen merkitsi vakavan harjoittelun alkamista.

Ensimmäiset viulutuntinsa Haapanen sai Erik Karmalta. Sibelius-Akatemiassa hänen opettajanaan oli Gösta Schatelowitz ja myöhemmin myös Erik Cronvall.

– En voi valittaa: minua on opetettu hyvin. Tosin minulla oli teknisiä ongelmia, joihin olisi voitu puuttua aikaisemminkin. Kun ensikonsertin jälkeen menin Pariisiin opiskelemaan, sillä jouduttiin isoon remonttiin, Haapanen toteaa.

Pariisin opiskeluaika olikin hänelle merkityksellistä aikaa. Haapanen pitää siellä saatuja oppeja suurimpana vahvuutenaan viulistina.

– Jouduin paneutumaan tiettyihin teknisiin asioihin. Ranskalaisen koulun kvalitatiiviset hienoudet ovat olleet opetuksessani tärkeällä sijalla.

Haapanen esiintyi etenkin 1960–70-luvuilla ahkerasti, vaikka hän kertookin kärsineensä esiintymisjännityksestä.

– Minulla oli huonot esiintymishermot. En päässyt siitä koskaan kokonaan eroon. Mutta sellaisina aikoina, jolloin oli monta konserttia peräkkäin, siitä selvisi hyvin.

Eikä huonohermoisuus ollut syy olla esiintymättä. Vakaa kutsumus oli päästä soittamaan.

Solistiuran lisäksi Haapanen on soittanut esimerkiksi Radion sinfoniaorkesterissa, joka tosin tunnettiin tuolloin Radio-orkesterina. Vakituinen työ orkesterissa alkoi vuonna 1953. Haapanen ehti soittaa isänsäkin johdolla, joka oli vuonna 1929 nimitetty orkesterin ylikapellimestariksi.

– Se oli hyvä orkesteri, mutta ei tietenkään läheskään niin hyvä kuin nykyään. Mutta kyllä silloinkin hienoja konsertteja soitettiin, Haapanen muistelee.

Hän toteaa nykypäivän orkestereiden olevan todella kovatasoisia. Siinä saattaa kapellimestarikin jäädä ammattitaidossa toiseksi.

– Orkesterisoittajien tasovaatimus on nykyään niin korkea, että soittajia helposti aliarvioidaan. Luullaan, että orkesterisoittajaksi tulee kuka hyvänsä, mutta se edellyttää huimaa lahjakkuutta ja opintoja.

Lopulta opettaminen vei Haapasen pääasiallisen ajan. Sibelius-Akatemian professorin oppilaina on ollut liuta kovia viulistinimiä, kuten Réka Szilvay, Petteri Iivonen ja Pietari Inkinen.

– Opettaminen verotti solistista esiintymistä. Sitten tuli vähän nivelvaivaakin sormeen. Muistaakseni 80-luvulla esiinnyin viimeisen kerran julkisesti. Sormi ei enää kestänyt pitkää harjoittelua.

Opettajan ja oppilaan erityinen suhde korostuu Haapasen puheissa. Viulupedagogin mukaan yksi tärkeimmistä asioita on tunnistaa, mihin oppilaan lahjakkuus riittää ja mihin hän on suuntautunut.

– Jokainen oppilas on yksilö ja heidät pitää sellaisina ottaa. Koko opetussysteemi pitää rakentaa siltä pohjalta.

Haapanen muistaa, että kun Sibelius-Akatemiasta tuli valtion laitos vuonna 1980, opetus joutui suurten myllerrysten kouriin. Hänen mukaansa silloin tehtiin paljon tyhmyyksiä.

– Opetussuunnitelmat laadittiin niin kuin kyseessä olisi ollut yliopisto, johon tullaan kun ollaan käyty koulu ja valmistuttu ylioppilaaksi. Ei otettu lukuun musiikin opetuksen erityisluonnetta, jossa henkilökohtainen panos ja yhteistyö opettajan kanssa ovat aivan ratkaisevia.

Näistä ajoista on päästy eteenpäin terveempään suuntaan.

– Kaikenlaisia muoti-ilmiöitä tulee, mutta perusasia pysyy samana. Musiikin esittämisen traditio on vuosisataisen kehityksen tulos. Se jatkuu kisälli–oppipoika-systeemillä edelleenkin, ei sitä miksikään voi muuttaa. Henkilökohtainen opetus on ainoa tie, ja se pitää aloittaa jo lapsena.

Nuoremmalle polvelle 90-vuotiaalla professorilla on terveisiä:

– Sanoisin, että pysyisivät rehellisesti musiikissa ja unohtaisivat kaikki nämä julkkispaineet ja höyryt, jotka ovat nykyään voimakkaasti vallalla, Haapanen toteaa.

Itse hän ei enää pysty viulua soittamaan, mutta silloin tällöin hän soittaa pianoa omaksi ilokseen. Viulu on silti se rakkain soitin. Jo pelkästään viululle sävelletty konsertto- ja sonaattiohjelmisto on Haapaselle valtava aarreaitta.

Ja sitten on vielä sekin, että ”kyllähän se on aika huikea soitin”.

Mitä tunnetta artikkeli sinussa herättää? Ilmaisemalla tunteesi näet toisten reaktiot.