Rakentajan ajatus: Lauantain vastaisena yönä kuollut Antti Hyry naulasi lauseensa tarkasti

Ensinovelleista Maantieltä hän lähti (1958) alkaen kirjailija, insinööri Antti Hyryn kieli nasahtaa kuin ehdoitta lyhytproosan kantaan. Esikoisromaanissa Kevättä ja syksyä (1958) tyyli kestää pituutta.

Hyryn kirjoitus on keskitetty, konkreettinen, tarkkaileva, muisteleva tai tulevaa enteilevä. Teksti realisoi havaintoja. Ulkoiset huomiot synnyttävät sisäistä tutkiskelua ja päinvastoin.

Kirjoissa on persoonallisuuden modernisoimaa vanhakantaisuutta. Kirjoitetaan, mitä oikeasti elämässä sanotaan, mitä mietitään. Puidaan ajatuksen rajoja. Hämmästellään tietoisuuden olemusta. Dialogi on useimmin lyhyttä ja myös Hyryn kuunnelmiin sopivaa. Toki esimerkiksi lestadiolaissaarnaajan monen sivun julistus tai pienyrittäjän puolimaratoniksi venyvä veronmaksuvuodatus voidaan kirjoittaa sellaisenaan.

Hyry oli tarkasti lyötyjä sanoja naulaava, sanaa toistaen hakkaava rakentaja. Hän oli kansanajattelijamainen metafyysikko, arkinen Haavikko, hieman Huovista, niukasti Harri Tapperia. Tietoisen ja tiedostamattoman aineiston liitokset kirjoitetaan ajatuksena. Tarkkaillaan tajunnan huomioita ja virtaa.

Hyry harkitsi, tuumasi. Teoksia syntyi kohtalaisen verkkaan. Ennen Finlandia-palkittua Uunia (2009) oli kymmenen vuoden julkaisutauko. Tuumivia ovat myös hänen henkilönsä.

Kirjassa Kevättä ja syksyä Niilon vaiheet ottopoikana maalaistalossa kuvataan pitkästi. Tosikkoutta riittää, mutta toteavuudessa välkähtää huumoria. Joskus siitä myöhemmin kehkeytyy joidenkin hauskojen juttujen kertomista, kuten vuoden 1968 novelli Suolla.

Romaaniluvut muistuttavat usein erillisiä lyhytkertomuksia, lastuja, hiukan satuja: ”Oli lämmin päivä...”, ”Seurahuoneella oli seurat eräänä iltana...” Lukijan tavoittaa hyvä olo. Hän on kuin kisällinä vähän uneliaassa ja silti valppaassa verstaassa.

Pohjoispohjalainen kyläyhteisö maatöineen, taloineen, eläimineen, esineineen kerrotaan perusteellisin yksityiskohdin. Kirja aistii sisäiset lapsuuden ja varhaisnuoruuden piirteet. Lukija näkee paikan ja ajan, maaseudun, sodan kaudet ja sen ympärysvuodet.

Hyry ei psykologisoi tai visioi suuri-ilmeisin tuntein, vaan vähäeleisemmin. Perinteisemmässä psykologisessa elämysjuonessa hän kuljettaa lähinnä eräitä novelleja ja kertomuksia. Yleensä tunteet piiloutuvat tyylillisesti toteavan ja juonessa jahkailevan realismin alle. Se kylläkin vaikuttaa lukijaan, kenties kuin vaivihkaa mutta todesti; saa samastumaan myös tunteisiin.

Kieli kertoo, mitä tietoisesti on. Tietoisuus on lajiominaisuus. Hyry oli lestadiolainen, mutta edes kuvatessaan seuroja kertoja ei saarnaa. Se on saarnamiehen homma. Toisekseen kirjailijalla ei ollut tapana tulkita ja selittää teosten sisältöjä.

Esikoisromaanin Niilo on koulussa, siltatyömaalla, uitossa, metsätöissä. Ankarasti armeijassa. On rakennusurakoita. Sairaus. Poliittiset festivaalit Leningradissa ja Romaniassa. Sitten hän myy vakuutuksia, työskentelee vesijohtofirmassa ja perustaa kaupunkiin perheen.

Tuo oli Hyrylle harvinaisen monipolvista juttua. Tavallisesti hän keskittyy vähiin tapauksiin. Niihin sopii laveaa pohdintaa – ihmisen osasta ja olemisesta, viihtyvämmin maalla kuin kaupungissa, omaelämäkerrallisin teoin ja aineksin.

Kotona (1960) ja Alakoulu (1965) jatkavat esikoisromaania. Edellisessä vuodenaikasäiden vaihtelu herkistää erikoisesti. Jälleen lukija asennoituu pohjoisten touhujen mielelle. Alakoulu laventaa Kevättä ja syksyä -kirjan kouluepisodia, samoin muun muassa terävästi psykologinen novelli Kesäkuu (1968). Isässä ja pojassa (romaani, 1971) Hyry luo liikuttavan suhteen sairastelevan Paulin ja isän välille. Sairauden kanssa elää edelleen romaani Silta liikkuu (1975). Opintoihin palataan Kurssissa (romaani, 1993). Matematiikka, elämänpohdinta ja luonto vuorottelevat oppilaan mielessä.

”Taivas on nyt pilvessä ja vähän sataa, mieli on ahdistunut, mutta onhan kuitenkin voimassa derivaatta.”

”Mies oli menossa junaan.” Näin käynnistyy niminovelli Junamatkan kuvauksessa (1962). Junareissujen tunnot kiskottavat koko tuotantoa.

Maisemat vaihtuvat. Junassa ei ole tekemistä. On tekemistä, kun ajattelee. Olemisessa on tekoa ja havainnoitavaa. Matkustaja antaa maan ja pilvien liikkua. ”Mitä ulkona on ja olenko minä sisällä. Minä olen sisällä tässä hytissä.”

Junassa on – erään novellin otsikon mukaan – Oikeastaan ihminen (1986). Juna on hyvä ajattelupaikka. Aika hidastelee. Junassa, joka liikkuessaan ei päästä ulos, ihminen liikkuu, eikä liiku. Tekeminen myös ilman tekemistä ja ajattelemisen vääjäämättömyys kuuluvat Hyryn motiiveihin.

Samassa kokoelmassa (Kertomus, 1986) tehdään kaivoa. Työstäminen, viitsiminen, valmistuminen. Se on käsityöläisen hosumatonta touhua. Lause ei ole yksin, kuten Hyry on todennut. Lause rakentuu saadessaan lauseita ympärilleen. ”Tämä elämä on koko ajan sellaista pienenpientä.” Merkitys?

Elämän merkitys on elämä, kuten kalastaminen. Merellä ihminen on pieni ja silti itselleen tärkeä. Maailman laita -romaanin (1967) henkilöt, Pietari, veli, appi kuvastavat hekin olemista ja tekemistä, hidasta, nopeaa ja kulloisessakin hetkessä – kauempana, lähempänä. Tämä merellinen romaani on avara solmu tiiviissä proosaverkossa. Maatuuli (1980) jatkaa siitä, jälleen mm. isä ja poika -suhdetta tarkkaillen.

Aitassa (1999) todetaan ”Ei ihminen mitään voi käsittää.” Kuitenkin. ”Kun tällaiseen paikkaan tekee nuotion, istuu, ja syö ja miettii, tämä paikka jotenkin keskittyy, muuttuu vähän omaksi, osaksi minua.”

”Mikä merkitys sillä on, sillä, että ihminen voi tehdä seinän, jakaa Jumalan avaruutta, huoneiksi, kamareiksi.” Ihminen ei ymmärrä, mikä on syksy tai mikä on nyt, ja tekee sen mitä on tehtävissä ymmärtäen sen tavallaan.

Siirtää aitan. Verkkainen työ vie mukaansa. Käy ostamassa päreitä, tykötarpeita. Lainaa koneita. Siirtää hirsi hirreltä. Pui vanhan talon äärellä omaa nyt-kohtaa. ”On se hyvä, ettei minun tarvitse kuin panna puita paikoilleen.”

Tiiliskivisen tiukasti ja määrällisen laveasti rakentamisen filosofia on Uunissa. Taas ollaan Peräpohjolassa. Huolella aprikoiden pystytetään leivinuunia. Kaunokirjallisen tapahtumisen pelkistämisestä hohkaa pitkäksi venyvä, leppoisa lämpö. Hyryn kirjojen Pietari on yhä kiireetön ja nyt jo vanha. ”Miten se niin on.” Kirjailijan kysymys on kysymyksen ja toteavan vastauksen sauma.

Pietari muuraa. Myös marjassa käydään sekä urkuja katsastamassa. Tavaroita tarvitaan taas, rakennusainesten ostoreissuja. Hyry itse kokosi paitsi esimerkiksi uuneja myös urkuja.

Kun hyrymäisen proosan kaikki virkkeet yhdistetään, tuntuu kuin jäljelle jäisi musiikin pauhu, aalloilla vaeltavat sanat, urkujen ääni. Lopulta kaikki tulee maalla lujaksi ja valmiiksi.

Mitä tunnetta artikkeli sinussa herättää? Ilmaisemalla tunteesi näet toisten reaktiot.

Kirjailija Antti Hyry on kuollut