Rockcock: Chisu loisti lavalla, Maj Karma soitti kursailemattoman rockkeikan

Perjantaina jo kolmelta esiintynyttä Diabloa epäkiitollinen soittoaika ei päässyt latistamaan. Rainer Nygårdin karjuva laulu ei nouse sukkahousuhevin oktaavialoihin, mutta kesti kaikessa raspisuudessaan kunnialla keikan loppuun.

Yhtyeen melodinen thrash sujahteli miellyttävästi riffimätön ja selkeämpien obligatojen välillä, joita olisi sietänyt tulla vielä lisää. Jämerä komppisektio puski sillä vimmalla, että kitarasoolojen linjat huuhtoutuivat hetkittäin alle.

Kosmisessa äijärokissa oli siltikin ruutia ja ytyä, välillä tahattoman koomista mahtipontisuutta. Paras aggressio ja kylmät väreet iholle nousivat Trail of Kingsin uhosta.

Virka-ajan loppuminen näkyi välittömästi Stam1nan kansannousussa. Jos Diablo ottaa itsensä tosissaan, Stam1na tekee sen vielä päälle käyvemmin ja itseironisemmin. Lavan energia, erityisesti basisti Kai-Pekka Kangasmäellä, räiskyi miksausteltalle asti.

Pitelemättömän tiukka komppi ja raivokkaat stemmat eivät hellittäneet meiningistä, ja raaempaa sävyä pehmittivät sopivasti Emil Lähteenmäen koskettimet. Jos leikkii tosissaan, sen sietää tehdä kunnolla, eikä Stam1nalle ole ongelma laulaa päiden katkomisesta ja heti perään syntymäpäivälaulu miksaajalle.

Jari Sillanpään stadioniskelmästä jäi väljähtänyt, odotukset pettävä kuva. Kulttimaineeseensa nähden Sillanpään show’lta olisi odottanut enemmän energiaa ja flirttiä, joka tuntui pääsevän todella irti vasta keikan myöhemmissä biiseissä.

Moniottelijan tulkitsemana kuultiin klassikkoja ja tyylilajeja diskopopista power-balladeihin, jotka taustabändin kannalta toimivat eheästi ja pomminvarmasti. Edukseen setissä erottuivat Tanssii kuin John Travolta ja lattaripopiksi sovitettu Satumaa, joissa Sillanpään leikkisyys ja bändin stemmat nousivat huippuunsa.

Loppupään Gangnam Style tuntui niin kahjolta irtiotolta, että on paha sanoa, kilahtiko huumorivaihde sittenkin liian pitkälle vai ei.

Syntikkapopin villi lapsi Chisu ei olisi omalta osaltaan voinut parempaa suoritusta tehdä. Itsevarma ja dynaaminen laulaja hallitsi lavaa yksinvaltiaana ja piti pikkusormellaan yleisöstä kiinni. Revittely ja jammailu koko bändiltä piti setin elävänä ja raikkaana, ja setin järjestyskin jätti hengitystaukoja juuri sopiviin kohtiin.

Heikkoa kohtaa ei hakemallakaan löydy, ylitse muiden nousi niukasti Baden-Baden. Miksauksen ja äänisuunnittelun kunniamaininta menee ehdoitta tälle poppoolle.

Whitesnaken hypellä odotettu esitys horjahteli osittain äänitekniikan takia. Kaiuttimien poksuminen ja särinä pistivät selvästi laulaja David Coverdalen pasmat sekaisin, mitä paikattiin useammalla, kiusallisen pitkiksi venytetyillä kitara-, basso ja rumpusooloilla. Kaiken lopulta toimiessa oikein yhtye peittosi aiemman velttoilun ja lunasti Still of the Nightilla yleisön puolelleen.

Coverdalen energia oli sinänsä hyvä, mutta tekniikka hänellä alkaa jäädä bänditovereista jälkeen, mikä erottui ylä-äänten käheydessä.

Perjantain metallipaletin viimeisteli kursailematon Maj Karma. Antti Tuiskun kanssa desibeleistä kilpailu ei onneksi syönyt pahasti show’n kulkua saati Herra Ylpön äänentoistoa.

Maj Karman paljaaksi riisuttu ilmaisu on ryppyotsaisen vakavaa, mutta hiipien vietteli kriitikon puolelleen. Grungemaiset vivahteet ja efekteistä vapaa käsityön tuntu jättivät tilaa Ylpön kiemuraisille tarinoinnille. Päivän tarjonnasta tämä oli puritaanisin rockveto.

Perjantain metalliprosentti oli muuten 73, siis yksitoista viidestätoista. Siinä tarkat luvut kaikille, jotka nillittävät raskaan musiikin jääneen vähemmistöön Rockcockissa.

 

Sunnuntaina verkossa vertailu Whitesnaken ja Scorpionsin keikoista.

Kuume kaatoi Antti Tuiskun jälleen petipotilaaksi - kaksi keikkaa peruttu

Rockcockin avauspäivä sujui rauhallisesti - häiriköt festivaalialueen ulkopuolella

Valkokäärme valtasi stadionlavan - "Tulin tänne tänään Whitesnaken takia"

Suurella sydämellä yleisössä ja lavalla - katso kuvat Rockcockista