Runo on mahtavan notkea muoto, joka kapinoi määritelmiä vastaan

Anja Erämaja ei koskaan tietoisesti valinnut runoutta. Hän alkoi kirjoittaa, ja muut tekivät luokituksen proosarunouteen.

– Ajattelen jotenkin niin, että runo on ydin, joka pakenee itseään ja määritelmiään. Jos joku menee määrittelemään mitä runo on, se provosoituu ja on jotain muuta. Jos nyt vähän liioittelee, niin runo on kuin aurinko: jos sitä päin menee suoraan, se kärventää, mutta se heijastaa valoa ja on vetovoima.

Erämaja viihtyy runouden laitamilla. Hänen runoissaan yhdistyvät proosa, stand up, draama ja laululyriikka.

– Runohan on mahtavan notkea muoto, joka voi liikkua moneen suuntaan. Se minua poikkitaiteilijana kiinnostaakin.

Erämaja on taustoiltaan valokuvaaja ja kuvataiteilija, ja hän sanoo tapansa hahmottaa maailmaa olevan ennemmin visuaalinen kuin lineaarinen.

– Minulle on tullut entistä tärkeämmäksi visuaalinen ote kirjoittamiseen. Runoja ei pelkästään kirjoiteta ja lueta, vaan niitä myös katsotaan. Koen, että tänä päivänä kun tekee vanhanaikaisen paperikirjan, se on myös fyysinen esine.

Runouden asema Suomessa on Erämajan mielestä kahtalainen. Toisaalta runous on marginaalissa, kuten Erämaja arvelee sen aina olleen, toisaalta runous elää ja voi hyvin.

– Ankarat kaupalliset odotukset eivät välttämättä runokirjojen kautta täyty, mutta toisaalta kentällä käy kuhina. Niin sanottu lavarunous on ainakin pääkaupunkiseudulla voimissaan, ja pienkustantamojen kautta kirjojakin pukkaa. Toivoisin, että runous löydettäisiin paremmin.

Itse Erämaja lukee niin vanhaa kuin uuttakin runoutta. Aaro Hellaakoski oli hänelle ykkösidoli nuorena tyttönä. Myös Ehkä liioittelen vähän -teos on saanut vaikutteita edesmenneiltä runoilijoilta.

– Innoitusta on löytynyt Eino Leinolta, Katri Valalta ja Kantelettaresta asti. Ne runot elävät jo yhteisenä omaisuutena, joka soi päässä.