Elokuvaohjaaja Klaus Härö: Suomalaiset ovat vieraantuneet luterilaisuudesta

– Me suomalaiset olemme vieraantuneet luterilaisuudesta aika paljon. Puhekielessä luterilaisuus merkitsee ankeaa puurtamista: tee työsi ja ole hiljaa, kärjistää elokuvaohjaaja Klaus Härö.

Luterilaisen kulttuurin säätiön tunnustuspalkinnon keskiviikkona saanut Härö näkee luterilaisuuden suorastaan vastavoimana jatkuvan suorittamisen kulttuurille. Härön mielestä luterilaisuuden ydinsanoma on "suurta, syvää iloa ja kiitollisuutta kaiken vajavaisen keskellä".

– Kun avaat lehden, siellä kerrotaan kuinka muutut: miten sinusta tulee kaunis, tehokas ja trimmattu. Luterilaisuus ymmärtää, että ihminen on mitä on. Hyvää kohti voi kurkottaa, mutta kurkottamisesta ei saa tulla se pääasia.

Härö tulkitsee myös suomalaiseen luterilaisuuteen liittyvän vaiteliaisuuden merkiksi luottamuksesta suurempaan.

– Siinä on ehkä taustalla ajatus, että omille tuntemuksille ei pidä pistää niin paljon arvoa. Ihminen on ihminen, yhtenä päivänä voi tuntua hienolta ja toisena kamalalta.

Härö tunnetaan henkisten ja hengellisten teemojen elokuvaohjaajana, ja se sopii hänelle.

– Koen, että minulla on oma paikkani suomalaisessa elokuvakartassa. Jos alkaisin tehdä "hei me ryöstetään pankki" -tyyppisiä elokuvia, joutuisin varmasti kilpailemaan kovemmin.

Postia pappi Jaakobille -elokuvasta muistettu Härö on maininnut julkisuudessa, että hän harkitsi aikoinaan papin ammattia.

– Minulla ei ole kristillistä perhetaustaa, mutta kun nuorena miehenä sain ymmärtää kristinuskon sanomaa, minulle tuli valtava halu antaa sitä eteenpäin. Silloin kävi mielessä, olisiko siitä ammatiksi.

Nykypäivän pappien työtä Härö ei kuitenkaan kadehdi.

– Papeilta on monella tavalla viety mahdollisuus tehdä työnsä hyvin, hän pohtii.

– Seremoniamestari, joka siunaa vähän kaikkea eteen tulevaa, on epäkiitollinen rooli. Varmasti siinä joutuu kysymään itseltään, mitä varten ammattiin tuli.

Luterilaisen kulttuurin säätiön tunnustuspalkinnon jakoi keskiviikkona säätiön hallituksen puheenjohtaja, Kuopion hiippakunnan piispa Jari Jolkkonen.

Palkintoperusteissa todettiin muun muassa, että Härön vähäeleiset elokuvat levittävät armon, anteeksiannon ja luottamuksen evankeliumia.

– Savolaiset ovat äärimmäisen mukavia, mutta tämä on jo liioittelua, Härö nauraa ja myöntää heti perään, että kauniit sanat tulevat juuri nyt tarpeeseen:

– Uusi elokuvani Miekkailija saa ensi-iltansa maaliskuussa, ja jännitän tällä hetkellä kovasti, kuinka olen siinä onnistunut. Otan kiitollisena palkintoraadin sanat vastaan mutta olen tietoinen siitä, että opittavaa on vielä paljon.

– Toivoisin jonakin päivänä tekeväni hyvän elokuvan.

Miekkailija syntyi Härön mukaan yllättävänkin helposti. Tuotantoyhtiöstä otettiin yhteyttä kolme vuotta sitten ja tarjottiin Anna Heinämaan käsikirjoitusta.

– En tuntenut käsikirjoittajaa, mutta luettuani tekstin ajattelin, ettei näin hyvää voi olla olemassakaan. Se oli kuin lahja.

Virossa kuvattu ja viron kielellä näytelty Miekkailija sijoittuu neuvostoaikaan ja perustuu tositapahtumiin. Haapsalun pikkukaupunkiin saapuu uusi opettaja Endel Nelis (Märt Avandi), entinen huippumiekkailija, joka alkaa opettaa lapsille porvarillisena pidetyn lajin alkeita.

Vainoissa isänsä menettäneet lapset saavat opettajasta isähahmon, ja samalla opettaja löytää elämäänsä tarkoituksen.

– Elokuva on ihmisläheinen, mutta samalla siinä on vaaran elementti, joka edellisistä töistäni puuttuu.

Härö on ohjannut elokuvia Suomessa ja Ruotsissa, mutta viron kieli ja virolainen kulttuuripiiri toivat uusia haasteita:

– Tällä kertaa peräti puolet elokuvan näyttelijöistä oli lapsia, vieläpä vieraskielisiä lapsia.

Härölle itselleen Miekkailijan ensi-ilta oli jo joulun alla, kun hän näki valmiin elokuvan ensimmäisen kerran. Nyt hän pohtii seuraavaa tarinaansa.

– Jokaista toteutunutta elokuvaa kohti on ainakin yksi toteutumaton, jonka parissa on tehty töitä kuukausia tai jopa vuosia.

Härön mukaan tilanne on ristiriitainen:

– Toisaalta toivoo, että löytäisi sen tarinan. Mutta kun sen on löytänyt, ajattelee että voi ei, nyt se ylämäki alkaa taas.

– Niin monta kertaa on kiivennyt melkein kukkulan huipulle ja näköala on silti jäänyt saavuttamatta. Tekisi mieli jäädä lillumaan siihen näköalapaikalle, mutta ei niin voi tehdä. Maallinen vaellus on jatkuvaa yrittämistä ja ponnistamista.