Sydän särkyy, kädet korjaavat

Kuopion kaupunginteatteri

Helene S. – rakkaudella

Kantaesitys Maria-näyttämöllä 5.9.2014

Kuopion kaupunginteatterin uusitun talon avaus vaikuttaa. Maria-näyttämöllä tulkitaan punaruskean ja yhtä kaikki tummien sävyissä pehmeästi liekehtivien korkeiden lavasteseinien sisällä herkkävireinen teos Helene Schjerfbeckin alkaneen vanhuuden vaiheista. Eletään Tammisaaressa.

Pentti Valkeasuon lavastus, Hannu Naamangan valot, Taina Natusen puvustus ja Mikko Lappalaisen äänisuunnittelu toimivat tilavalla näyttämöllä hillitysti, pelkistävän maalaavasti. Näyttämötummuus muistuttaa Schjerfbeckin maalausten taustoja. Henkilöt puolestaan haurastuvat kuin kuvien eläviksi hahmoiksi, valoiksi, viivoiksi. Taide näyttämöllä on sydän, hermo, fysiikkaa, ja enemmän konkreettinen kosketus kuin abstrakti henki.

Sirpa Kähkösen näytelmä on kirjallista kuvataidetta. Lasse Lindemanin ohjauksessa on Schjerfbeckin pelkistävyyttä.

Viitteellisessä tammisaarelaisessa asunnossa koetaan mielen tunnelmia. Helene S. – rakkaudella on silti paitsi visio myös tarina. Tulkintana se edustaa ennen muuta nimihenkilön sisäistä realismia.

55-vuotiaana ensinäyttelynsä pitänyt Schjerfbeck vetäytyi vanhempana tietoisesti taidepiireistä ja maailman uutisilta – tutkiakseen, katsoakseen ja visioidakseen rauhassa kokemustaan ihmisenä. Tammisaaren vuosina (vakituisesti vuodesta 1925 sotaan saakka) hänen oli vaikea löytää malleja. Hän alkoi luoda kuvia itsestä.

Näytelmästä välittyy, että se mitä Schjerfbeck näkee ympärillä, on sisäisen mielentilan heijastumaa. Tähän vaikuttavasta menneisyydestä viitataan erityisesti nuoruuden elämyksiin 1880-luvun Pariisissa. Nuo vaiheet ovat koettu vaan ei kadotettu maailma. Yhä edelleen 20–30-luvun taitteessa se elää Helenen sielussa, kuten vastakohtien; valon, pimeyden, tyyneyden, villiyden tai uskalluksen ja arkuuden vuorovaikutuksena.

Kerronta-aika liittyy kuvastoon. Tammisaaren Dragsvikin pakkotyölaitos tuodaan mukaan ihmissuhteiden kautta. Helenen palvelija Alma käy siellä salaa tapaamassa vangittua sulhastaan. Helenen nuoruuden tunnemuistoja ruumiillistava nuori näyttelijä Matti Kiianlinna on työlaitoksen johtajan poika.

Alma ja Matti tekevät sairaalloisesta, unettomasta Helenistä vilkkaan, ulospäinsuuntautuvan. He ovat hänen sielunsa ruumiillistumia, sisäisen realisminsa konkreettisia kuvahahmoja. Enemmän kuin historian dokumentti, näyttämöllä elääkin Helenen kokeva mieli, luonne, moninainen persoonallisuus: hän itse tulessa, teostensa siskona. Annukka Blombergin nimitulkinta on sytyttävä.

Alman ja Matin rinnalla taiteilijaystävä Helena Westermarck ja taidekauppias Gösta Stenman jäävät ”tavanomaisiksi”. Taide on Helenelle heidän – erityisesti Stenmanin – edustamia suhdanteita enemmän sitä elämää, mikä fyysillistyy Almassa ja Matissa.

Fyysinen on keskeinen momentti näytelmän taitteissa; varjossa ja valossa, tummista sävyistä nousevissa kirkkaissa, esinemotiivien kuvastamissa konkreettisissa ”pisteissä”, tilanteissa ja musiikkivalinnoissa – muistojen ja tässä hetkessä kokemisen vuorottaisissa soinneissa ja askelmissa.

Fyysinen eksistenssi – me olemme, me teemme, siksi selviämme – kannattaa Helenen ja Alman kohtaloa. Kun sydän särkyy, kädet jatkavat. Elämä on Dostojevskin Muistelmia kuolleesta talosta sellaisena kuin kurjuudessakin asuu kauneus. Esityksen alkua ja loppua kuvailee valkoisuus, lakanat, puku.

Kädet toimivat. Ne ovat sisäisen selviytymisstrategian toteuttajat. Kädet, koko ruumis, liike muistavat ja jatkavat elämää. Mieli peilaa tätä prosessia taiteessa.

Annukka Blomberg näyttelee lonkkavikaista Heleneä yhdistämällä rujon kävelyn ja pohjattoman suruilmeisyyden energiseen liikkeeseen tai replikoinnin ja katseen äkkiä puhkeaviin riemastuksiin ja tuskiin. Tunnemuistot ja nykyhetki yhdistyvät. Ihminen on ajatusta ja luontoa. Riipaiseva tunne ja ilon välke liittoutuvat.

Sari Harju näyttelee Almaa luonnollisesti. Hän on kuin Helenen kokemus ja muisto nuoruudesta. Samalla Alma on itsenäinen, rakkaansa luo palaava tyttö.

Karri Lämpsän Matti-näyttelijässä hienostus ja liehittelevyys ovat särmittä liioiteltuja. Ratkaisu on kovin yksivakaisesti siloteltu, mutta pelkistyneisyydessä osoitteellinen. Hänkin on Helenen näky, ihannoitu Pariisi, jonka illuusio särkyy traagisesti ja Schjerfbeckin yksinäisyydentarvetta osaltaan perustellen.

Ilkka Pentti tekee leppoisan ulkopuolisen Stenmanin. Olemus ilmentää Helenen suhdetta taidekauppaan ja julkisuuteen. Katri-Maria Peltolan Westermarck on kasvanut nuoresta taiteilijasiskosta ikääntymisen kautta ulos ja yksitotisuuteen, jota Helene itsessään vierastaa. Silti sekin on hänen harmaata pukeutumistaan myöten myös ”omakuva”.

Schjerfbeckin sisäinen maailma on niin runsas. Elämän mallit olivat hänellä sielussa läsnä – lopulta yhdistyen yksinäisyydessä omakuviksi.