Tällä kurssilla opetellaan lyömään siten, että isku näyttää pahalta ja kuulostaa ilkeältä – eikä ketään satu

Tömps. Tömps. Tömps. Toistakymmentä ihmistä keskittyy lyömään toisiaan. Päät retkahtelevat oikealle ja vasemmalla valtavista iskuista, joita korostaa tukeva ääni.

Ääni tosin ei tule iskusta vaan siitä, että hyökkääjä kumauttaa iskiessään toisella kädellä omaan rintakehäänsä.

– Tuossa solisluun alla on hyvä paikka. Kannattaa vähän pitää sormet erillään ja jännittää kämmentä, että ääni kuulostaa isommalta. Jokaisen keho on erilainen, joten soivin kohta löytyy vain kokeilemalla, Jani Hämäläinen ohjeistaa.

Vaikka toiminta näyttää väkivaltaiselta, kaikkien kasvoilla karehtii hymy – silloinkin, kun siirrytään hiuksista repimiseen ja pään iskemiseen seinää vasten. Kyseessä on teatteri, tarkemmin sanottuna teatteriväkivaltakurssi, joka järjestettiin torstaina Kiuruvedellä KMT-teatterifestivaalilla.

Suomen Teatteriopistossa opiskellut ja Kokkolan Centria-ammattikorkeakoulusta teatteri-ilmaisunohjaajaksi valmistunut Hämäläinen on aikaisemminkin pitänyt vastaavia kursseja.

– Teatteriväkivaltakurssin idea on, että opitaan vahingoittamaan toista siten, että se näyttää uskottavalta ja kuulostaa ilkeältä, mutta mitään ei oikeasti tapahdu eikä ketään satu.

Tärkeimmät asiat teatteriväkivallassa ovat rytmi, keskinäinen luottamus ja ääni. Rytmillä Hämäläinen tarkoittaa sitä, että kun isku näyttää osuvan kasvoihin, iskun vastaanottajan reaktio jatkaa samaa liikettä luontevasti.

– Se, miten lyönti otetaan vastaan, merkitsee paljon. Jos väkivallasta halutaan koomista, silloin reaktio voi olla esimerkiksi olematon tai hurjasti liioiteltu. Perusperiaate on kuitenkin sama: on selkeä liike, ääni ja reaktio.

Hämäläinen korostaa äänen merkitystä teatteriväkivallassa. Jos ihmistä lyö oikeasti kasvoihin, siitä ei kuulu kovaa tömäystä. Teatterissa kuitenkin juuri ääni luo illuusion voimakkaasta osumasta. Tämä on osittain populaarikulttuurista opittu ilmiö.

– Jos esimerkiksi ovi aukeaa pitämättä ääntä, siinä on jotakin epäilyttävää. Samalla tavalla isku ilman ääntä on epäilyttävä. Kun ääni ja reaktio tulevat yhtä aikaa, yleisö ostaa iskun.

Teatteriväkivalta on armoton laji uskottavuuden suhteen. Jotta yksittäinenkin isku näyttää oikealta, vaatii se lukemattomia toistoja ja ajoituksen hallintaa. Pienikin virhe rytmissä rikkoo illuusion.

– Vaikeutta lisää se, että tappelussa on otettava huomioon tappelijat. Jos esityksessä ollaan kolmen aikaan aamuyöstä kioskijonossa, niin se liikekieli pitää olla humalaisen, mikä vaikuttaa taas rytmiin.

Vaativuus on yksi syy, miksi suomalaisen teatterin lavalla näytetään harvoin tappeluja. Toinen on yleinen ilmapiiri. Halutaanko teatterissa nähdä väkivaltaa, vai onko tehokkaampaa se, mitä ei näytetä.

– Usein tappelut käydään kulisseissa, ja katsoja kokoaa mielessään kuvan siitä, mitä tapahtuu. Pelkissä äänissä ei ole virheen vaaraa.

Näyttämöväkivallassa pelataan paljon myös odotuksella. Hämäläinen jakaa asian seuraavasti: 90 prosentti on lyönnin odotusta, 10 prosenttia itse lyönti.

– Lyönti on tehokas kahdella tavalla. Se joko pedataan siten, että katsoja jännittää pitkään, milloin lyönti tulee. Toinen tehokas tapa on yllättävyys, eli isku tulee ilman valmisteluja.

Vaikka tavoitteena on vain imitoida väkivaltaa, joskus harjoituksissa sattuu. Yleinen virhe on, että lyönnin kohteena oleva nojaa yllättäen eteenpäin, jolloin ohi tarkoitettu isku osuu kasvoihin.

– Silloin pitää vain jatkaa. Takahuoneessa pyydetään anteeksi ja otetaan jääpussit ja puuterit apuun. Pahinta olisi jättää liike kesken.

Omana suosikkinaan teatteriväkivallasta Hämäläinen nostaa kaksi kohtausta. Ensimmäinen on Lahden kaupunginteatterin Seitsemän veljeksen kohtaus, jossa muut veljet pieksevät Eeron.

– Nahkavyön iskut näyttivät ja kuulostivat hyvin todellisilta.

Toinen on Kristian Smedsin Tuntematon sotilas, jossa cp-vammaista Honkajokea kyykytetään kunnolla.

– Aluksi yleisö itkee hahmon kanssa, ja sitten tämä yllättäen pomppaa ja kysyy, että mitä te itkette.

Jos Hämäläiselle annettaisiin vapaat kädet, hän haluaisi nähdä lavalla western-tyylisen joukkotappelun, joka lähtee pienestä tönäisystä ja kasvaa naurettavuuksiin massiivisuudellaan.

– Se olisi hyvin haastavaa mutta mahtavaa.

Kiuruvedellä on parhaillaan menossa ensimmäinen Kiuruveden Maalaiskaupunginteatterin teatterifestivaali. Torstaina alkaneen festivaalin taustalla ovat Timo Marjoniemi ja Maiju Nousiainen, jotka kummatkin ovat olleet mukana Maalaiskaupunginteatterissa.

– Ajatus oli, että täältä voi hakea helposti oppia ja uusia taitoja ilman pitkäaikaista sitoutumista ikään, kokemukseen ja sukupuoleen katsomatta, Marjoniemi sanoo.

Ohjaajiksi Marjoniemi ja Nousiainen pyysivät teatterituttujaan.

– Mietimme, mitä taitoja kavereilla on ja mitä tänne halutaan, Nousiainen tiivistää.

Tänään loppuvalla festivaalilla on tarjottu työpajoja muun muassa improvisaatiossa, luovassa kirjoittamisessa ja teatteriväkivallassa. Osallistujia on riittänyt kaksikon mukaan hyvin.

– Ikinähän ei tiedä, ennen kuin testaa. Mutta esimerkiksi lasten ilmaisutaitoon on tullut myös mökkeileviä kesälomalaisia. Pilotin perusteella on helppo suunnitella tapahtumaa myös ensi kesäksi.

Teatterifestivaalin antia esitellään tänään lauantaina kello 19 Kesäteatteri Eerolassa.

Mitä tunnetta artikkeli sinussa herättää? Ilmaisemalla tunteesi näet toisten reaktiot.