Tuomas Heikkinen, 16, kirjoittaa runoja: Mulla on tosi paljon tunteita

Kuva. Kuva. Kuva.

Lisää kuvia.

Taas kuvia.

Aina kun mahdollista.

Tässä ajassa, jossa pikselien jakaminen on elintärkeää kuin vety maailmankaikkeudessa, kirjainten voima on polttava, mutta piilossa.

Niin se on ainakin Tuomas Heikkisen ikäryhmässä.

16-vuotias Kuopion klassillisen lukion oppilas sanoo suoraan, että kun tunnilla annetaan tehtäväksi kirjoittaa runo, luokka huokaa hyi.

– En ole tavannut koulussa samantyylistä tyyppiä kuin minä.

Samantyylinen tarkoittaa nyt runoilijantyylistä.

 

Kuva: Tuomas Heikkinen
 

 

Ensimmäisen runonsa Tuomas Heikkinen kirjoitti 13-vuotiaana.

Se tuli osaksi fantasiatarinaa, jota hän teki Kik Messengerissä yhdessä kaverinsa kanssa.

Ensimmäisen runon hän kirjoitti puhelimella ja niin hän tekee vieläkin.

– Kirjoitan aina puhelimella. Mä en osaa muodostaa runoa kokonaisena paperille, vain pelkkiä ajatuksia.

On hän yrittänyt kirjoittaa koneellakin, mutta ei vaan onnistu. Olo ei ole rento.

– Puhelimella pystyy kirjoittamaan missä vaan ja missä asennossa vaan.

 

Kuva: Tuomas Heikkinen
 

 

Tuomas Heikkisen runojen vire on tumma. Jos mukana on aurinkoa, se on syvällä rivien välissä.

Aiheet hän ottaa joko omasta elämästään tai esimerkiksi jostain elokuvasta.

– Eläydyn vaikka jonkun hahmon tarinaan. Kuvailen niitä tunteita ja olotiloja.

Kun runon tunne iskee, oma huone on kupla, jossa Tuomas Heikkinen ei näe muuta kuin ajatuksen, kädet ja kännykän näyttöön ilmestyvät kirjaimet.

– Siellä kuplassa ei tarvitse miettiä muuta kuin sitä, mitä haluaa sanoa.

Sitä, mitä haluaa sanoa.

Se on Heikkisen osalta halu kutkuttaa lukijan tunteet esiin.

– Kun itse luen hyvää kirjaa, se pistää ajattelemaan. Toivon, että minä voin antaa jollekulle muulle samanlaisen tunteen.

Heikkinen sanoo suoraan, että haaveissa on oma teos, paperille painettu.

– En oikein lue runoja, koska en ole löytänyt teosta, jota olisin jaksanut lukea. Voi olla, että kirjoitan sellaisen itse, hän naurahtaa.

 

Kuva: Tuomas Heikkinen
 

 

Kirjoittaminen on osa Tuomas Heikkistä. Vaikka sanojen voima on tiukassa ihon alla, ei Heikkisellekään ollut helppoa näyttää tekstejään muille.

Nuorukaisen äitikin hämmästyi, kun näki runoja ensimmäisen kerran. Tämäkö on minun poikani. Tämä taiteellinen poika, joka tahtoo ja osaa kirjoittaa runoja.

– On minulla muutama kaverikin, joille näytän runojani. Kun näen, että runo koskettaa, se antaa mulle voimaa. Alussa pelkäsin, mitä muut ajattelevat. Nyt olen päässyt pelon yli.

Monesti kaverit kysyvät, miten ihmeessä osaat kirjoittaa noin. Miten teet sen. Vastausta ei tiedä kirjoittaja itsekään.

– Kun myöhemmin katson jotain vanhaa runoa, tuntuu, että kuka ihme tämän on kirjoittanut. Että miten oon osannut kertoa tämän näin.

 

Kuva: Tuomas Heikkinen
 

 

Vaikka Tuomas Heikkinen on itse runojen lumoissa, ei hän yritä saada kavereita innostumaan kirjoittamisesta. Se on liian vaikea tehtävä.

– Kun ei se vaan useimpia kiinnosta. Minusta tuntuu, että nuoret yleensäkään eivät tiedä, mitä runolla pystyy tekemään. Jos kaverit tekevät koulussa runoja, sieltä tulee heti vaan riimirunoja.

Runojen voima on siinä, että niissä ei ole sääntöjä. Niissä Tuomas Heikkinen voi tehdä mitään. Runo näyttää aina häneltä.

 – Mulla on tosi paljon tunteita. Olen ujo, enkä aina pysty näyttämään, millanen oon. Mutta silloin kun kirjotan, pystyn olemaan minä.

Samalla kun kirjoittaja on itse kasvanut kolme vuotta isommaksi, runot ovat lyhentyneet.

– Nyt osaan sanoa vähemmällä.

Mitä tunnetta artikkeli sinussa herättää? Ilmaisemalla tunteesi näet toisten reaktiot.