WÖYH! pommitti rock-teatterilla ja hyvillä välispiikeillä

WÖYH!

Henry’s Pubissa 13.5.

Veljesten Antti ja Jussi Hyyrysen harmaat aivosolut ovat poikineet häiritsevän nerokkaan konseptin sivuprojektilleen. Stam1nan ja YUP:n koulimat muusikot yhdistävät metallin kiihkon ja reikäpäiset lyriikat ja viimeistelevät kokonaisuuden utopistisella teatteriotteella.

Vuonna 2013 julkaistu Ikkillyk toi markkinoille palan tulevaisuuden kansanperinnettä ja musiikkivideoita balleriinalokeista talvijäällä. Nyt satojatuhansia katsomiskertoja myöhemmin yhtye on vakiinnuttanut nimensä avantgarde-rockin harvalukuisessa piirissä ja jatkaa taattua pähkähullua linjaansa huhtikuussa julkaistulla albumilla Dwzyrek.

Teatraalisuus ja musiikkivideon propit löivät silmille jo ennen keikan alkua. Kauko-ohjattava robottilokki ja muovinen avaruuspuku roikkuivat tyrmäävästi banderollia vasten, kun bändin jäsenet saapuivat toogissaan ja urheiluasuissaan lavalle.

Punaisena lankana toiminut Dwzyrek-albumi antoi hyvät raamit settilistalle ja kuljetti tunnelmaa hallitusti Unisäikeiden transsista Kamppailu merellä -progeosuuksiin. Syntikkasektori latoi ilmoille huikeaa 80-luvun soundimaailmaa ja kruunasi obligatoillaan kappaleiden sovitukset. Dwzyrekiä seuranneesta vanhemmasta tuotannosta suora rock-ralli Hieho nousi kirkkaasti yli muiden niin desibeleissä kuin absurdiudessa.

WÖYH!-noviisin korvaan setti sisälsi häkellyttävän yhdistelmän melodisia koukkuja ja teknistä kikkailua. Puutumisesta ei ollut vaaraa, kun instrumentaaliosiot vääntelivät tahtilajeja ja tempoa mielivaltaisesti palatakseen taas vähintään yhtä vinoon kertosäkeeseen. Ennalta arvaamattomat harmoniakulut kiusasivat sävelkorvaa, ja älyvapaat siirrot ragtimesta progeen taittuivat saumatta.

Uskomattominta kaikessa oli se, että lähes jokaisesta kappaleesta löytyi kaiken kieroilun alta se olennainen koukku, jota yleisö saattoi huutaa mukana introsta alkaen. Singleksi lohkaistu Aarteenryöstäjä oli juurikin täydellinen liitto kitaran ja syntetisaattorin välillä ja ansaitsisi radiosoittoa suuremmalle yleisölle.

Erityiskiitokset yhtyeelle tulevat loistavista välispiikeistä. Taitteet musiikin ja turinoinnin välissä sujuivat hallitusti, ja mukamas hajonnut virvelikin saattoi olla vain temppu muiden joukossa. Juontovastuuta jaettiin veljesten lisäksi myös kosketinsoittaja Antti Pitkäjärvelle ja rumpali Anssi Nykäselle, joka hoiti viihdyttävästi häpeilemättömän mainospläjäyksen levymyynnistä. Rumpalin minuutit kuuluisuudessa jatkuivat vielä yhden soinnun funkjameissa, kun aiheeksi keksittiin ”Antti’s Fingers”.

Muutamilta kauneusvirheiltä WÖYH! ei kuitenkaan säästynyt. Setin toinen biisi, Afroditen saarella, jäi selvästi aloituskappaleen Seitsemän solmua jalkoihin intensiteetissään ja lunasti odotuksensa vasta minuuttien jälkeen. Kryptisesti nimetty 3 taasen ei vakuuttanut A-osan monotonisuuden ja kertosäkeen rönsyilyn välillä leikkimisellä ja jätti hajanaisen olon. Lisäksi, vaikka kyse onkin kuinka riffipohjaisesta musiikista tahansa, olisin toivonut enemmän spottivalo-osuutta kitara- ja pianosooloille.

Lopputulema kuitenkin on, ettei kymmenellä eurolla saa tällaista show’ta missään muualla. Sivuprojektin kepeys on juuri siinä, että marginaalista löytyy aina tilaa ja kysyntää reippaalle reikäpäisyydelle. WÖYH! ylittää helposti uutis- ja shokkikynnyksen ja saattaa aiheuttaa vakavia korvamadon oireita lyhytaikaisestikin altistettuna.