ARMADILLO

Country Joe McDonald tiivisti vuonna 1967 Vietnamin sodan ragissaan sanoihin: "What are we fighting for, don't ask me, I don't give a damn". Sama pätee edelleen, mutta asiaa kysyvät nyt erilaiset rauhanturvajoukot.

Kohuttu ja palkittu tanskalaisdokumentti Armadillo kertoo sodan mielettömyydestä ja moraalista hämmästyttävällä tavalla. Vaikutelma on kuin katselisi fiktiota sillä erolla, että tämä onkin totta. Ei Armadillo paljonkaan poikkea toiminnaltaan Sam Mendesin elokuvasta Merijalkaväen mies. Odotellaan, partioidaan, painitaan, janotaan toimintaa, haikaillaan tyttöystävien luo ja katsellaan pornoa.

Elokuva seuraa tanskalaisen rauhanturva-osaston toimintaa Afganistanissa. Henkseleitä paukuttaen lähdetään matkaan, eikä aivan tiedetä, mihin oikein joudutaan. Paikallinen väestö vihaa ja talebanit voivat tappaa. Ilmassa on kuitenkin miehistä uhoa ja äijämeininkiä, kunnes ensimmäinen luoti napsahtaa tai tienvarsipommi silpoo.

Paras taleban on kuitenkin kuollut taleban. Sitä riemua, kun yhdellä käsikranaatilla pystyttiin tuhoamaan neljä vihollista. Helvetin hienoa sotilastyöskentelyä, sanoo komentaja, ja jakaa prenikoita rintaan.

Janus Metzin ohjaama dokumentti ei kiihkoile eikä kärjistä. Hän vain näyttää ja toteaa: sota muuttaa ihmisen, oli vastuu ja moraali kuinka ylevä tahansa. Eivät sotilaatkaan tehtävälleen mitään voi. Ollaan osana jotain suurempaa.

Haavoittuneen tanskalaissotilaan tyhjä katse tiivistää sodan julmuuden ja sattumanvaraisuuden. Silti suurin osa joukkueesta haluaa takaisin Afganistaniin. Onko kyseessä jännityksen kaipuu, kaverihenki vai tappamisen meininki? Sitä voi vain arvailla. Armadillo on tärkeä ja puhutteleva elokuva. Siitä on romantiikka kaukana.