Ant-Man

Jo toisen Thor-elokuvan aikoihin mietin, että Marvel-studioiden olisi viisainta kääntää kelkkansa tiukasti komedian suuntaan. Peyton Reedin ohjaaman Ant-Manin jälkeen olen siitä varma. Vain näin olisi mahdollista kitkeä se karmaiseva yksitotisuus, jolta edes Joss Whedonin viljelemät Avengers-elokuvat eivät ole täysin säästyneet.

Siitä syystä Reedin Ant-Man on ilahduttava tuttavuus. Koolla on väliä, niin kuin Roland Emmerichin Godzilla totesi miltei 20 vuotta sitten, ja tässä tapauksessa pieni on suurta.

Sankarin myötä myös toiminnan mittakaavaa on kutistettu. Hajoavia asioita on vähemmän, eikä yksikään niistä ole kaupunki, manner tai pilvenpiirtäjä.

Scott Lang (Paul Rudd) on eettinen murtovaras. Hän on lisäksi ketterä, älykäs ja jatkuvasti vaikeuksissa virkavallan kanssa. Onneksi keksijä Hank Pym (Michael Douglas) on äkännyt hänet sopivaksi manttelinperijäksi. Pym on itse liian vanha pysäyttääkseen oppipoikansa Darren Crossin (Corey Stoll) suunnitelmat. Pymin mantteli kutistaa kantajansa, ja Cross tähtää samaan.

Crossin suunnitelma on siis yhtaikaa suuruuden- ja pienuudenhullu. Sama kaksoismania riivaa itse elokuvaa. Komediallisissa ulottuvuuksissa Reed onnistuu suunnattoman hienosti. Mittakaavamuutokset ovat viihdyttäviä ja oivallisia niin temaattisesti kuin teknisesti.

Tuttuja ja tympeitä marvelismeja kuitenkin riittää. Kun kaikki elokuvat liittyvät toisiinsa, niiden muodostama mytologia paisuu kuin panssarinen pullataikina.

Nimiosaan valittu Paul Rudd on ollut tekemässä myös käsikirjoituksen viimeistä versiota. Johtuu lähinnä miehen kyvyistä koomikkona, että Scott Lang näyttäytyy arkisen mukavana ja vaatimattomana sankarina.

Ahdistuneisiin, egosentrisiin tai muuten vain luonneongelmaisiin kostajiin verrattuna se on suunnattoman piristävää.

Mitä tunnetta artikkeli sinussa herättää? Ilmaisemalla tunteesi näet toisten reaktiot.