Birdman

Meksikolaisohjaaja Alejandro González Iñárritun Birdman oli yksi kuluneen vuoden kohutuimmista elokuvista. Kohinaan oli monia hyviä syitä, mutta kaksi niistä oli ylitse muiden.

Ensinnäkin Iñárritu uskaltautui kokeilemaan, miltä tuntuisi tiivistää monen viikon tarina-aika ikään kuin yhteen ainoaan pitkään ottoon.

Tekninen haaste sai mestarikuvaaja Emmanuel Lubezkin mielikuvituksen hyrräämään ja tuotti oivallisinta kamera- ja leikkaustyöskentelyä mitä populaarissa elokuvassa on vuosiin nähty.

Toiseksi Tim Burtonin Batman-elokuvien tähti Michael Keaton nousi takaisin parrasvaloihin ja pokkasi Golden Globen roolista, joka tuntui kuin hänelle luodulta: ammoisilla supersankarielokuvilla maineensa luonut ja tärvellyt kehäraakki yrittää saada uskottavuutensa ja itsekunnioituksensa takaisin ryhtymällä taiteellisesti haastavan teatteriprojektin nokkamieheksi.

Tragikoomista tarinaa voisi myös kutsua kalsarisankarin kujanjuoksuksi.

Yhdessä suhteessa elokuva on kuitenkin ainoa laatuaan. Se on kuin valon ja varjon muotoon valettu jazzlevy.

Havainnolle valaa luontevan perustan Antonio Sánchezin messevänä rullaava soolorumpusoundtrack.

Tarkempi tarkastelu kuitenkin osoittaa vaikutelman piilevän yhtä lailla kuvauksessa ja näyttelijänsuorituksissa. Katkeamaton kuva alkaa eteenpäin soljuessaan saada äänen ominaisuuksia ja orkestroida näyttelijöitä suunnattoman musikaaliseen yhteispeliin.

Ja niin kuin jazzissa asiaan kuuluu, sooloja riittää. Upeita sellaisia: Keatonin lisäksi hienossa vireessä on itsekeskeistä näyttelijämulkeroa esittävä Edward Norton, joka on paikoin vähällä varastaa koko elokuvan itselleen.

Kyseessä ei välttämättä ole niin kuolematon mestariteos kuin innokkaimmat ovat ehtineet suitsuttaa. Jatkuvasti viihdyttävä ja monella tapaa arvokas tämä kuvaus mitättömäksi itseään pelkäävän egon sulkasadosta kuitenkin on.

Hannu Poutiainen

Mitä tunnetta artikkeli sinussa herättää? Ilmaisemalla tunteesi näet toisten reaktiot.