Dont Breathe

Arvio: 3/5 tähteä.

Näin iskevää kauhuelokuvaa en ole aikoihin nähnyt. Fede Alvarezin Don’t Breathe on piinallisesti rytmitetty ja pakokauhulla kyllästetty rynnistys alkukantaisten pelkojen labyrintissa. Tämä ei ole pelkästään hyvästä, sillä pelko kohdistuu asioihin, joiden pelkäämistä voi syystäkin pitää loukkaavana.

Eletään talousromahduksen jälkeisessä Detroitissa. Kolme nuorta aikuista elättää itsensä murtovarkauksilla. Paljon sillä ei tienaa, sillä välistävetäjiä riittää, joten suunnitelmissa on tehdä vielä yksi keikka ja lähteä Kaliforniaan.

Keikan käy niin kuin viimeisille keikoille yleensä käy. Kolmikko luulee, että luvassa on helppo nakki. Onhan kohteena sokea vanha mies, joka asuu yksin rähjäisessä talossa rähjäisellä alueella. Lähitalot ovat autioita. Poliisipartiota on siis turha pelätä. Valitettavasti tämä tarkoittaa myös sitä, että poliisia on turha rukoilla apuun, kun keikka menee plörinäksi.

Ja plörinäksihän se menee. Sokea mies on nimittäin kaikkea muuta kuin harmiton. Alvarezin ja Rodo Sayaguesin käsikirjoitus muovailee hänestä mytologisen pedon. Hirviövanhus asuttaa taloaan kuin Minotaurus labyrinttiaan. Nuoret eksyvät hänen taloonsa niin kuin Odysseus miehistöineen eksyi kykloopin luolaan.

Yksisilmäinen jätti hotkaisi kitaansa monta miestä. Kranaatinsirpaleiden sokaisema sotaveteraani ei jää tästä juuri jälkeen.

Elokuvan koko teho perustuu tähän mytologisointiin. Samalla juuri se tekee elokuvasta moraalisesti ja inhimillisesti kyseenalaisen kuvitelman.

Tarinaa, jossa näkövammaisuus on syvimmän hirviömäisyyden lähde, ei voi pitää järin oikeudenmukaisena. Toisaalta on varottava lausumasta jyrkkiä tuomioita, sillä mytologian ja moraalin suhde on tuskin koskaan ollut yksiulotteinen.

Voimakasta kauhuelokuvaa halajavalle katsojalle Don’t Breathe tarjoaa vahvat elämykset. Ajattelu on sitten taas omalla vastuulla.

Hannu Poutiainen