Florence

Arvio: 4/5 tähteä

Tässäpä tragikomedia, josta on mahdotonta olla pitämättä. Ohjaaja Stephen Frears osuu juuri oikeisiin nuotteihin, etenkin silloin, kun kyse on vääristä nuoteista. Hugh Grant ja Meryl Streep ovat virittäneet itsensä elämänsä sointiin.

Florence on piristävällä tavalla vanhanaikainen elokuva, joka sellaisenaan olisi voinut tupsahtaa kulta-ajan Hollywoodista.

Tarina unelmien ja teatterin merkityksestä kovan arjen vastapainona on kuin suoraan 1930- ja 1940-lukujen klassikoista. Lempeä ironia erottaa elokuvan tunteellisuuden sentimentaalisuudesta, vähän kuin Woody Allenin epookeissa.

Tarina ja henkilöt ovat tosielämästä, mikä tekee elokuvan absurdilla tavalla liikuttavammaksi. Mieleen tulee legendaarinen dokumentti Grey Gardens (1975), jossa asemansa menettäneet seurapiirinaiset elävät hassahtaneina omassa kuplassaan.

Valloittava Streep esittää perijätär Florence Foster Jenkinsiä (1868–1944), New Yorkin seurapiirirouvaa, joka rakasti hyvää musiikkia. Vanhoilla päivillään hän vakuuttui omasta äänestään, palkkasi laulunopettajan ja päätti laulaa konsertin Carnegie Hallissa. Internetistä löytyy Florencen levytyksiä, joissa madame tuhoaa muun muassa Mozartin sävellyksiä kiekumalla ne niin pieleen kuin mahdollista.

Florencesta tuli koomikko tahtomattaan. Itse hän piti itseään loistavana laulajana hautaan saakka.

Charmikkaasti vanhentunut Hugh Grant näyttelee Florencen aristokraattista aviomiestä St. Clair Bayfieldiä, joka tukee syfiliksen samentamaa Florencea viimeiseen asti yrittäen varjella häntä totuudelta.

Heidän suhteensa on platoninen ja monivivahteinen: hauska, traaginen, liikuttava. Katsojan tulkittavaksi jää, miten paljon Florence tietää Bayfieldin toisesta suhteesta ja missä määrin heidän suhteensa perustuu rahaan ja sääliinkin. Epäonnistuneena näyttelijänä Bayfield on armollinen Florencen intohimoa kohtaan.

Elokuvan tärkeä kolmas pyörä on Simon Helbergin esittämä pieni ja hermostunut pianisti McMoon, jolle esiintyminen Florencen kanssa tarkoittaa muhkeaa palkkaa – ja taiteellista itsemurhaa. McMoonin epätoivossa kihisee taiteilijuuden arkinen kysymys: kuinka paljon kompromisseja täytyykään tehdä leivän eteen...

Sattumalta viime vuonna muuten nähtiin valkokankailla ranskalainen draamakomedia Marguerite, joka sekin perustui Florencen elämään. Myös Peter Quilterin kirjoittama Florence-näytelmä on kiertänyt Suomen teattereissa 2000-luvulla.