Frank

Irlannin elokuvamaailmassa eletään kiinnostavia aikoja. Lenny Abrahamsonin ensi-iltaelokuva Frank valittiin siellä juuri viime vuoden parhaaksi teokseksi ja Jim Sheridanin uutuuden Secret Scripture kuvaukset aloitettiin tällä viikolla.

Frank käynnistyy pienestä rannikkokaupungista, jossa elää Jon (Domhnall Gleeson), aloitteleva muusikko ja säveltäjä. Hän pääsee sattumalta kosketinsoittajaksi Soronprfbs-yhtyeeseen ja on pikapuoliin matkalla Irlantiin albumia tekemään. Erikoisen yhteen omituisin jäsen on ehdottomasti paperimassanaamiota päässään kantava Frank (Michael Fassbender), laulaja ja musiikillinen johtaja.

Arvoituksellinen Frank kiinnostaa Jonia, mutta Clara (Maggie Gyllenhaal) ei ole yhtä innoissaan, vaan näkee hänet pikemminkin uhkana bändin kehitykselle. Draama tiivistyy esiintymiseen nimekkäillä festivaaleilla Teksasissa.

Jon Ronsonin käsikirjoitus pohjaa löyhästi 1980-luvulla Manchesterissa vaikuttaneen muusikon Chris Sieveyn tarinaan. Kuvauksessa ei pyritä historiallisten totuuksien etsimiseen, vaan lähinnä muisteluihin, joihin on lisätty fiktiivisiä aineksia.

Frank toimii kerronnallisesti komedian ja draaman välimaastossa. Siinä on hyvin erikoista viehättävyyttä ja Abrahamsonin ohjaus on uskollinen kuvaamansa aikakauden hengelle.

Elokuva puhuu luovan ilmaisun mahdollisuuksista, musiikillisista kokeiluista ja esiintymisen haastavuudesta. Intensiteetti, hetkittäinen lapsenusko ja haavoittuvuus ovat kantavia näkymiä kerronnan eri vaiheissa.

Fassbenderin kasvoton esiintyminen tarjoaa hyvin erikoisen tulkinnallisen näyttämön. Hän kykenee luomaan hypnoottisen vaikutelman moniin hetkiin. Gleeson toimii intensiivisenä kertojana ja kokijana. Gyllenhaalin tulkitsema Clara on kiinnostava ja turhan vähälle huomiolle jäävä hahmo.

Musiikki esitetään elokuvassa live-versioina, mikä tuo oman sävytyksensä, sillä näyttelijät soittavat ja laulavat oikeasti itse kaiken. Frank todistaa konkreettisesti, miten taiteellinen luovuus voi saavuttaa harvinaisia muotoja.

Jarmo Valkola