I, Daniel Blake

Arvio: 5/5 tähteä.

Englantilainen mestariohjaaja Ken Loach täytti kesäkuussa 80 vuotta ja on elokuvantekijänä edelleen hyvässä iskussa. Loachin elokuvien pääasiallinen fokus on englantilaisessa työläisdraamassa, arkirealistisissa tarinoissa siitä, miten ihminen selviää esimerkiksi työttömyyden ja yhteiskunnan oravanpyörässä. I, Daniel Blake on ohjaajansa viideskymmenes elokuva ja kenties hänen uransa kirkkain helmi.

52-vuotias puuseppä Daniel (Dave Johns) saa sydänkohtauksen. Lääkäri määrää Danielille lepoa ja kieltää työnteon. Laskut ja vuokra olisi kuitenkin maksettava, joten Danielin on haettava työllistymistukea. Erinäisten byrokraattisten toimenpiteiden jälkeen hänen sanotaan olevan työkykyinen, joten työllistymistukeakaan ei voida maksaa. Hänen pitää tehdä valitus, jotta työttömyystukea voisi saada, mutta se on jälleen mahdotonta, koska paperit sanovat hänen olevan työkykyinen.

Tilannetta ei yhtään helpota se, että Daniel ei ymmärrä mitään tietokoneista. Tässä yhteiskunnassa omin käsin kirjoitetut selostukset eivät merkitse mitään. Ne ovat hyödytöntä paperin tuhlausta.

Työvoimatoimistossa jälleen kerran asioidessaan Daniel törmää yksinhuoltajaäiti Katieen (Hayley Squires), joka juuri Lontoosta Newcastleen muuttaneena on ongelmissa byrokratian kanssa. Daniel on hyvä ihminen, ja oman ahdinkonsa keskellä hän haluaa auttaa kahden lapsen äitiä selviytymään elämässä eteenpäin.

Ken Loach ohjaa taidokkaan ilmavasti ja suurella sydämellä arkirea­listista tarinaansa. Elokuva ei ole raskas tai surumielisyyden aallonpohjassa tarpova, vaan hyvinkin humaani, katsojansa vangitseva teos. Se kertoo realistisesti siitä, kuinka avuton pieni ihminen on byrokratian koneiston armoilla.

Ihmisiä hekin ovat, jotka tekevät töitään tiskin toisella puolen. Mutta heillä on tarkat normit, minkä mukaan toimitaan. Siinä ei taas mikään humaanisuus auta.

Ohjaaja on pienen ihmisen puolella vähän samalla lailla kuin Aki Kaurismäki työläistrilogiassaan. Jos ihmisellä ei ole itsekunnioitusta, hänellä ei ole mitään.

Englannissa katsojat olivat nousseet elokuvan loppuessa seisomaan ja antaneet raikuvat aploodit. Sehän vaan todistaa, että I, Daniel Blake osuu ja uppoaa. Arkirealismin epäkohdat tuodaan kirkkaaseen näkyvyyteen, ja kenties täten voi tapahtua jotain muutosta parempaan. Elokuvalla taidemuotona on vielä sanansa sanottavanaan, ja oikein hyödynnettynä se on mahtava voima.

Tämä on vuoden puhuttelevin ja tärkein elokuva. Suosittelen.

Olli-Matti Oinonen