Ida

Harvoin tulee eteen näin hieno elokuva, jonka jokainen kuva on täydellisen harkittu kompositio, jokainen ääni harkitusti paikallaan, näyttelijän työ ajatuksellisesti kirkasta ja tarina viileän pinnan alla tiheän monimerkityksellinen. Mustavalkoinen elokuva hehkuu rikkaana sävyissään harmaasta tummaan.

Eletään 1960-luvun Puolassa. Kapakassa soi jazz, länsimainen tupakka palaa, muistissa natsimiehityksen jäljet ja juutalaisvainot. Vanhat menneisyyden haavat ovat kuin haudat, jotka voidaan avata.

Anna (Agata Trzebuchowska) on orpo juutalainen, luostarissa kasvatettu noviisi, jolla on vielä lupa tavata ainoaa sukulaistaan, tätiään Wandaa (Agatha Kulesza) ennen sitoumustaan nunnaksi. Wanda on alkoholisoitunut tuomari, jonka mieltä riivaavat menneisyyden teot.

Mitä tapahtui äidilleni ja isälleni, kysyy Anna. Puhutaan ajasta ennen sotaa, natsimiehityksestä, juutalaisvainoista. Jotain pahaa tapahtui, mutta kukaan ei halua kertoa mitä ja miksi.

Anna ja Wanda lähtevät ruosteisella Wartburgilla matkaan kotiseudulleen, vieraan ihmisen asuttamalle kotitalolleen. Puheet ovat valheista sakeita, kunnes jäljet johtavat metsän keskelle, merkitsemättömään hautaan.

Ida on surumielinen roadmovie maailmasta, jossa ihmiset ovat toimineet kukin tavallaan selviytyäkseen elävien kirjoihin. Sodan peruja ovat myös poliittiset ajojahdit ja kommunismin sokeuttava mahti. Yhteiskunta yrittää toipua, juominen on humalahakuista unohduksen etsimistä. Länsimainen jazz ja italo-iskelmät tarjoavat lohdutusta apaattiseen arkeen, jossa mukeista on emalipinta jo aikaa sitten karissut.

Anna tekee matkaa niin menneisyyteen kuin tulevaisuuteenkin. Nunnalupaus on elämää siveydessä ja köyhyydessä. Mitä tarjoaa maallinen arki? Aviomiehen ja koiran, avioliiton sekä lapsen. Hetkellinen antautuminen jazzmuusikon sylissä vie ajatukset kahtaalle. Luostarin hiljaisuus vai maallinen rauha? Onko sillä eroa?

Pawel Pawlikowskin ohjaama elokuva osaa mestarillisesti kiteyttää 85 minuutin kestoonsa niin paljon ihmisen elämästä ja teoista, valinnoista ja virheistä, että katsoja makustelee näkemäänsä vielä pitkään katsomiskokemuksen jälkeen.

Aiheesta huolimatta elokuva ei ole raskas katsoa. Runollinen melankolia, kuvallinen kauneus ja näyttelijän työn taidollinen kirkkaus pitävät katsojan hyvin otteessaan.

Ida on elokuvataidetta parhaimmillaan ja saanee ulkomaisen elokuvan Oscar-palkinnon.

Mitä tunnetta artikkeli sinussa herättää? Ilmaisemalla tunteesi näet toisten reaktiot.