La La Land

Arvio: 3/5 tähteä.

Miksi ne nyt yhtäkkiä alkavat laulaa ja tanssia ja heilutella käsiään? Vai tarvitseeko sitä selitellä?

31-vuotias käsikirjoittaja-ohjaaja Damien Chazelle (Whiplash) on sitä mieltä, että ei tarvitse. Musikaaleissa lauletaan ja tanssitaan silloin kun huvittaa, ja yleisö tottukoon siihen.

Chazellen ylistetty La La Land -elokuva sijoittuu musikaalimaahan, jossa elämä on parhaimmillaan niin yli-ihanaa ja pahimmillaan niin suloisenkatkeraa, että sitä voi ilmaista vain laulun sanoin ja sävelin. Tämä tehdään selväksi heti ensimmäisessä kohtauksessa, jossa nuoriso pelmahtaa ulos autoistaan keskellä liikenneruuhkaa Los Angelesissa ja esittää villin musikaalinumeron. Hollywood, unelmatehdas, siintää horisontissa, ja haaveissa.

Röyhkeällä energiallaan ja loistavalla rytmitajullaan Chazelle palauttaa musikaalielokuvan Hollywoodin kultakauteen, Vincente Minnellin, Laulavien sadepisaroiden ja muiden klassikoiden viattomuuteen.

Toisin kuin lukuisissa esikuvissaan, La La Landissa ei ole tekeillä musikaalia, joka motivoisi musiikin vyörymisen osaksi päähenkilöiden päiväunta.

Emma Stonen esittämä söpöliini Mia unelmoi filmitähteydestä ja Ryan Goslingin kompromisseja pelkäävä pianisti Seb haaveilee omasta jazz-klubista, surren ”jazzin kuolemaa”. Kuin miestä lohduttaen La La Landin sävelmät ovat klassista musikaalijatsia ja Broadway-henkistä lurittelua, sen verran yhdentekevää ja vaaratonta, ettei tämä elokuva ainakaan pelasta jazzia väitetyltä sukupuutolta.

Elokuvan päämelodiassa sentään liekehtii kipeää kaihoa, joka toistettuna alkaa kasvaa merkitystä.

Mia ja Seb ovat onnenonkijoina klassisia hahmoja, hellyttäviä toki. Mia turhautuu päivätyössään kahvilassa ja ramppaa laihoin tuloksen koe-esiintymisissä. Ankeassa vuokramurjussa majaileva Seb kipuilee sovinnaisen kahvilan pianistina ja saa potkut heti, kun intoutuu improvisoimaan free jazzia.

Kun kyyhkyläiset kohtaavat ja rämpivät tutun nokitteluvaiheen yli, ankea arki hulmahtaa tanssiksi tähtitaivaalla. Edessä voisi olla ihana loppuelämä yhdessä. Mutta haaveet ja urat tempovat eri suuntiin. Tarina tapailee nykyajan problematiikkaa.

Sebin kannustuksesta Mia rohkaistuu kirjoittamaan monologinäytelmän. Mia puolestaan kannustaa Sebiä perustamaan jazz-klubinsa. Mutta Seb ottaakin vastaan pestin menestysbändin pianistina. Yhteinen aika on kortilla. Chazelle heittää Mian ja Sebin rakkauden pilvilinnoihin mutta ei kiistä arjen realismia.

Ajatellen musikaaligenreä ja teknistä toteutusta, Chazellen elokuvassa ei ole mitään uutta. Sen menestys kriitikoiden ja palkintoraatien keskuudessa kertoo, että postmodernismi käväisi musikaalielokuvassa ja katosi kuin jälkiä jättämättä.

Lars von Trierin Dancer in the Dark ja Baz Luhrmannin Moulin Rouge kierrättivät ja uudistivat lajityyppiä uusilla, ironisilla tavoillaan (ensimmäinen etsien romantiikkaa äärirealismista, jälkimmäinen kitchistä). La La Land vertautuu viattomassa retro-hengessään pikemminkin Rob Marshallin Chicagoon (2002) tai Woody Allenin musikaaliin Everyone Says I Love You (1998).

Loppua kohden La La Land kadottaa joksikin aikaa idean siitä, miksi se on musikaali. Kunnes koskettava finaali perustelee musiikin merkityksen – sekä Sibin elämässä että tarinankerronnan keinona.

Jarno Lindemark