Laulu koti-ikävästä

Kai Latvalehto muutti Göteborgiin 2-vuotiaana, vuonna 1969. Juuri kun hän oli oppinut maan tavoille, tultiin takaisin Suomeen.

Teini-ikäinen Kai ei tuolloin, 13-vuotiaana, paljonkaan ihmetellyt asioiden tilaa. Tuli uudet kaverit, uusi kieli ja Aknestik-yhtyeen kautta rock & roll. Suomirokkia-hitti toi runsaasti keikkoja ja kaikki tuntui asettuvan kohdalleen.

Juurettomuus kyti kuitenkin Latvalehdon sisintä ja oman lapsen syntymä sai hänet miettimään omaa lapsuuttaan. Hän ei ollut ruotsalainen eikä suomalainen, vaikka Ruotsi oli lapsuuden kotimaa ja osa sisintä. Hän oli saanut tuntea olevansa toisen luokan kansalainen vieraalla maalla, jossa sai hävetä suomenkieltään.

Latvalehdolle tuli aika lähteä hakemaan omaa identiteettiään. Ei muuta kuin Tauno-isän kanssa autoon ja nokka kohti Göteborgia, katselemaan vanhoja kotikulmia. Matkalla tavataan vanhoja tuttuja kuin muitakin toisen polven ruotsinsuomalaisia. Laukkuja pakatessa kysytään reissun tarkoituksesta. Sen näkköö sitte, toteaa isä.

Ohjaaja Mika Ronkainen antaa elokuvansa kehittyä rauhassa henkilöidensä mukana. Isän ja pojan arkiset keskustelut kulkevat vapautuneen rennosti arkisissa asioissa, satunnaisissa kommelluksissa kuin myös muistoissa ja elämän kipukohdissa.

Katsoja uppoutuu matkan tekoon niin intensiivisesti, että ajatus kameroiden läsnäolosta haihtuu. Kaksikon mielen tunteelliset liikahdukset ovat aidon teeskentelemättömiä ja vilpittömiä. Molemminpuolinen liikutus tuo kyyneleet silmään myös katsomossa.

Hämmästyttävän hienosti ohjaaja pääsee henkilöidensä lähelle kuin iholle ja saa elokuvansa hengittämään isoa sydäntä, vuolasta tunteiden virtaa ja suurempiakin elämän filosofioita. Yhdestä Göteborgin matkasta kehkeytyy paljon enemmän: kaikella on merkityksensä lastemme elämälle, myös sillä, mitä me teemme omallamme.

Tauno-isä paljastaa omia harkitsemattomia tekojaan, jotka edesauttoivat Ruotsiin muuttoa. Parempi toimeentulo oli houkutus, mutta alkoholi toimi myös apuna ja huonon itsetunnon nostattajana.

Piipahdus Tukholman Slussenilla kertoo elokuvassa karua kieltään siitä, kuinka joillain paluuta ei enää ole kuin hautuumaahan.

Laulu koti-ikävästä -elokuvaa rytmittävät hienosti vereslihaiset ja tunteellisen rouheat uustulkinnat 1970-luvun siirtolaislauluista. Anna Järvinen & Månskensorkester, Love Antell & Eskilstuna Boys, Marcus Fagervall ja Mirella Hautala muun muassa tarjoavat varsin sielukasta ja jopa hypnoottista päivitystä. Elokuvan soundtrack on ehdottomasti hankkimisen arvoinen.

Laulu koti-ikävästä toimii monella tasolla. Siinä on intiaanin viisautta, elämän tarkoitusta, isän ja pojan suhdetta, sukupolviemme kuilua, elämän perintöä, oman identiteetin hakemista sekä siirtolaisen kipeää juurettomuutta ja haikeutta.

Vanha viisaus sanoo, että matka on tärkeämpi kuin päämäärä. Tässä dokumenttielokuvassa se toteutuu hienosti ja koskettavasti.

Esitetään Kuvakukossa 5.4.–11.4.