Lopullinen ratkaisu Pariisin kattojen alla

Pariisin vainotut Kuvakukko 11.-23.2 Juutalaiset pitivät Ranskaa turvasatamanaan Adolf Hitlerin vainojen alla. Pariisissa elettiin kuin jonkinlaisessa lintukodossa ja yhteiselo ranskalaisten kanssa oli aivan normaalia elämää.

Kunnes syyskuun kuudentena päivänä vuonna 1941 rintaan lätkäistiin daavidintähti ja juutalaisilta vietiin ihmisarvo myös Ranskassa.

Hitlerin käsky kävi 16.7.1942, että Pariisin juutalaiset on vangittava ja kuljetettava vähitellen tuhoamisleireille. Yhtenä yönä Ranskan poliisi käynnisti mittavan ja armottoman pidätysoperaation, jolloin vangittiin 13 000 juutalaista. Vanhainkodit ja sairaalat tyhjennettiin, kodit hajotettiin. Tämä oli alkusoittoa, koska käsky oli selkeä: kaikki juutalaiset kerätään.

Ensimmäinen sijoituskohde oli Pariisin pyöräilystadion. Sitten siirryttiin Drancyn kokoamisleirille, josta matka jatkui kohti kaasukammioita.

Se oli hyvin organisoitua etnistä puhdistusta, jolle Ranskan hallitus käänsi vain selkänsä. "Ei kuulu meille", vaikka Ranskassa hyvin tiedettiin menolipun päätepaikka.

Lasten silmin Roselyne Boschin ohjaama ja käsikirjoittama elokuva Pariisin vainotut (La Rafle) perustuu Joseph Weissmanin omakohtaisiin kokemuksiin, jotka hän vasta vuonna 1995 kertoi julkisuuteen. Tapahtumahetkellä hän oli vasta 11-vuotias ja yksi niistä harvoista, jotka pääsivät livahtamaan viimeisestä junakyydistä.

Pariisin pyöräilyvelodromilta käynnistynyt massamurha-operaatio on ollut häpeällinen tapahtuma, joka on yritetty vaieta tai pyyhkiä pois. Se kalvoi ranskalaisten omaatuntoa runsaat 50 vuotta ennen kuin siitä uskallettiin virallisesti puhua, eikä kohu ole vieläkään laantunut. Siitä pitää Boschin elokuva huolen.

Pariisin vainotut alkaa dokumentti-jaksolla, jossa Hitler on vallannut Pariisin ja tarkastelee sen kuuluisimpia nähtävyyksiä. Siinä on jotain pelottavan kammottavaa kuten myös jotakin hyvin ironista.

Elokuva yrittää katsoa tapahtumaa monesta näkökulmasta. Esille tuodaan niin pariisilaisten rasistiset puolet kuin nekin, jotka yrittivät auttaa juutalaisia hädässä. On juutalaisten tyrmistyneisyys ja alistuminen tapahtumille. Jopa Hitler tuodaan mukaan näyteltynä henkilönä.

Liian rönsyilevä Pariisin vainotut on dramaturgialtaan hyvin sirpalemainen ja se rönsyää liiankin moneen suuntaan. Jean Reno on perushyvä lääkärinä, mutta käsikirjoitus ei ole suonut hänen roolilleen mitään sen syvällisempää. Sama pätee muihinkin näyttelijäsuorituksiin. Tapahtuma kuvataan tehokkaasti ja realistisesti, mutta keskitys sen sisällä ei ole jäntevä.

Patetian karikoillekin karahdetaan loppukohtauksessa. Hitler-osuudet tökkivät jo siinäkin suhteessa, että näyttelijä ei riittävästi ole edes esikuvansa näköinen. Leikkaamon lattialle olisivat joutaneet mokomat ilveilyt.

Tunteisiin elokuva vetoaa kyllä hyvin voimallisesti. Hätä, pelko, ihmisten julma kohtelu, lasten erottaminen vanhemmista nostattavat palan kurkkuun paatuneimmiltakin katsojilta. Pariisin vainotut on hajanaisuudestaan huolimatta tärkeä ja katsomisen arvoinen elokuva.

Mitä tunnetta artikkeli sinussa herättää? Ilmaisemalla tunteesi näet toisten reaktiot.