Malja maailmanlopulle

Melancholia

Kuvakukko 3. -19.6

Ohjaaja Lars von Trieristä ja hänen elokuvistaan voi olla mitä mieltä tahansa.

Hänen teoksiaan voi vihata tai rakastaa, mutta aina ne jonkin jäljen jättävät.

Hänen edellistä työtään, Antichristia, vihasin. Se oli itsetarkoituksellisen makaaberi ja vastenmielinen elokuva, jonka tarkoitus oli piinata katsojan sietokykyä. Siinä se onnistui, kylmäksi se ei jättänyt. Olin jopa sitä mieltä, että kyseessä on sairaan ihmisen hengentuote.

Ohjaajan Cannesissa lipsauttamat natsipuheet voi tulkita myös tarkkaan harkituksi. Itsetarkoituksellista kohua, mainosta elokuvalle ja kenkää kilpailuista. Melancholia muistetaan taatusti paremmin kuin Terence Mallickin palkittu elokuva.

Melancholia alkaa tajunnanvirranomaisena, maalauksellisena, maailmanlopun visiona. Richard Wagnerin musa pauhaa ja von Trierin visio on niin mahtipontinen, että Kubrickin Space odysseijakin kalpenee tämän rinnalla. Melancholia on radaltaan suistunut planeetta, joka tuhoaa maapallon.

Kyseessä ei kuitenkaan ole mikään scifi-elokuva vaan voimallisella symbolismilla lastattu 130 minuuttinen barbaaripassio ihmismielen masentumisesta ja vieraantumisesta elämästä.

Aluksi seurataan Justinen (Kirsten Dunst) ja tämän aviomiehen (Alexander Skarsgård) matkaa hääjuhliinsa. Ylipitkä häälimo juuttuu mutkikkaalle pikkutielle.

Auto on yhtä eksyksissä kuin Justinen mieli. Hääpari saapuu juhliinsa tunteja myöhässä ja tunnelma on sähköisen latautunut.

Kaikki on näennäisen hyvin, rakastan sinua paljon, mikä ihana avioliitto, kunnes ihmismielen demonit tunkevat esiin. Morsian on jo eronnut ennen hääyötään, työstäkin otetaan potkut ja harrastetaan satunnaista seksiä tuntemattoman kanssa.

Lars von Trierin Melancholian lähtökohdissa on paljon samaa kuin Thomas Vinterbergin Juhlissa. Kulissit sortuvat ja ihmismielen raadollisuus paljastuu. Kyseessä on myös häröinen, tuhon tietä kulkeva sairaskertomus, joka ei lohtua jakele.

Joillekin maailmanloppu on rauhan ja seesteisyyden satama, toisille tuskan ja ahdistuksen korkeaveisu. Justin sanookin viimeisinä sanoinaan: maailma on paha, ei sitä pidä surra.

Melancholia jakautuu elokuvana kahtia. Tärviölle menneiden Justinen häiden jälkeen seurataan kaasona toimineen Claire-sisaren (Charlotte Gainnsbourg) ja tämän ökyrikkaan aviomiehen (Kiefer Sutherland) elämää ja paineen sietokykyä. Järjestelmällisyys ja raha eivät auta, jos pohja on heikko.

Unelmat ovat särkyvää lasia ja yliannos unilääkkeitä. Kaiken yllä leijuu lohduton surumielisyys, masentuneisuus, jonka päätepysäkki on vapauttava kuolema.

Katsomiskokemus on jälleen kerran hyvin hämmentävä, jopa tarkoituksellisen hidas ja pitkitetty. Melancholia kylpee patetiassa, alleviivaavassa mollisoinnussa ja tuskaisuudessa. Silti siinä on jotain järjettömän kaunista, majesteetillista ja puhuttelevaa. Näyttelijäntyö on kautta linjan äärettömän hienoa ja sisäistettyä.

Melancholia taatusti jakaa katsojansa.

Minullekin elokuva varsinaisesti kolahti vasta pari tuntia katsomisen jälkeen.

Mitä tunnetta artikkeli sinussa herättää? Ilmaisemalla tunteesi näet toisten reaktiot.